Kirjoitan tätä tekstiä hitonmoisessa kiireessä. Syynä on se, että tulevana viikonloppuna on sekä kaikkien aikojen toinen Virvatuliklubi – jossa olen paikalla paitsi juontajana, myös runoilijana – että kaikkien aikojen kolmas Tampere Steampunk Festival.
Olen ollut Tampere Steampunk Festivalin taustajoukoissa mukana alusta asti. Itse asiassa en pahasti vedä mutkia suoriksi, kun sanon koko festivaalin syntyneen minun aloitteestani.* Tänä vuonna olen mukana kirjallisuuspaneelissa, heitän runokeikan sekä juonnan täkäläisen Tea Duelin eli Taiston teekupposten yllä. Ja kulissien takana olenkin sitten hoitanut niin montaa asiaa, että univaje on päivä päivältä ankarampi.
Steampunk on oikeastaan yksi variaatio lempigenrestäni ”kummasta historiasta”. Monet kaunokirjalliset tekstini (mm. Omenatarha, tai viime vuoden Steampunk Festivalilla dramatisoituna nähty Fidzin keikka) eivät välttämättä ole aivan steampunkia, mutta lähellä sitä kuitenkin – sitä 1800-lukua tai 1900-luvun alkua muistuttavaa kummaa historiaa, pseudohistoriaa tai vaihtoehtohistoriaa. (Rajanveto voi olla genrepuristien harmiksi hyvinkin tulkinnanvarainen.) Jos steampunkin ytimeksi ajatellaan oudot höyry- tai rataskoneistot ja omapäiset päähenkilöt, puhtainta kirjoittamaani steampunkia lienee Tähtivaeltajassa 3/2021 julkaistu novelli Merkillisten merenkulkijain kilta sekä samaan vaihtoehtohistorialliseen maailmaan sijoittuva, samannimisessä antologiassa vastikään julkaistu Rautasilmä. Ja onhan myös novellissa Kaunis ja hyödytön tiettyä postapokalyptisen steampunkin värinää kaikkine tuhoutuneen yhteiskunnan romuista rakennettuine höyry- ja häkäpönttöveneineen. (Samaan maailmaan sijoittuva romaani muuten julkaistaan ensi vuonna. Kyllä. Minun toinen romaanini. Pysy kuulolla.)
Kumma historia, ja täten myös steampunk, on eskapismia ja etäännytystä. En ole koskaan ymmärtänyt, mitä pahaa on eskapismissa. Olenkin tullut siihen tulokseen, että sitä vastustavat sellaiset happamat yksilöt, jotka eivät kestä sitä, että joillakuilla on hauskempaa kuin heillä. Eivätkä varsinkaan sitä, että tämä hauskuus olisi riippumatonta heistä tai kenestäkään muustakaan (mielikuvitus on äärimmäistä itseriittoisuutta). Toisaalta vakavankin taiteen kannalta realismin mitättömyys on tosiasia. Ympäröivän todellisuuden liika tuijottaminen tarkoittaa sen mekaanista kopiointia sekä kyvyttömyyttä erottaa olennainen epäolennaisesta. Vain etäännyttämällä, joko menneisyyteen tai fantasiamaailmaan, on mahdollista löytää todellisuutta todempi.
Jostain syystä steampunk herättää joissakin suoranaista aggressiota. Tämähän on tietysti aina hyvä merkki, erityisesti kun asialla ovat tyypillisesti ne tavanomaiset epäillyt. Tietysti nuo edellä mainitut kaiken mielikuvituksen vihaajat. Mutta myös uustiedostajat, jotka valittavat rasismista ja elitismistä ja mistä milloinkin – viis siitä, että genre tarjoaa mahdollisuuden kuvitella kirjaimellisesti millaisen historiankulun hyvänsä, olemassaolevan yhteiskunnan kritiikistä puhumattakaan. (Tämä porukka ei ole niin kaukana edellisistä kuin voisi kuvitella. Kauneuden ja elämää suurempien asioiden tavoittelu on heille elitismiä ja hierarkkisuutta.) Ja näsäviisaat realistit tai yliajattelevat scifinörtit – ketä kiinnostaa, olisiko tämä rataskoneistollinen laite nyt oikeasti mahdollinen tai kuinka paljon puuta tai hiiltä oikeasti tarvittaisiin tällaisen höyrykaupungin ylläpitoon? Menkää tekemään laskelmianne yliopistolle ja pysykää erossa fiktiosta. (Ja sama koskee teitä, ”vakavaa” menneisyysfiktiota kirjoittavat historianörtit, luentoinenne siitä miten 1800-luvulla oikeasti käytiin huussissa.)
Ennen kaikkea steampunk kuitenkin on estetiikkaa. Koska onhan sekin fakta, että höyrykoneet ovat paljon visuaalisempia kuin vaikkapa polttomoottorit, puhumattakaan tietysti koko ajan monimutkaistuvasta nykyteknologiasta ja digihötöstä. Vielä enemmän edukseen nykyajan ”epämuodollisuuden” trendistä erottuvat silinterit, hännystakit, korsetit ja turnyyrit. Ja jos 1800-luvun säätyläisen ulkonäkö ei sellaisenaan nappaa, steampunk mahdollistaa myös sen versioimisen vaikka mihin suuntaan.
Nähdään siis Finlaysonilla. Yleisesti ottaen minua ei tarvitse etsiä markkina-aluetta ja Nysalorin kojua kauempaa.
* Tarkalleen ottaen festivaalin syntysanat sanottiin joskus niihin aikoihin, kun Tampere haki Euroopan kulttuuripääkaupungin statusta. Jossain siihen liittyneessä kulttuurintekijöiden verkostoitumistapahtumassa päädyin puheisiin muusikko T-J Majanlahden kanssa ja kerroin haaveilleeni Tampereelle poikkitaiteellisia 1800-luvun markkinoita – kun kerran Turussa on keskiaikamarkkinat. T-J innostui, mutta hänen ideansa oli, että festivaalin pitäisi mennä steampunk edellä; kyseessähän on kansainvälinen alakulttuuri. Loppu onkin historiaa.
Artemis Kelosaari 