Ilokseni voin todeta, että minulta ilmestyy kuin ilmestyykin myös tänä vuonna kirja – viiden vuoden julkaisuputki ei katkea. Kyseinen kirja on toinen runokokoelmani, nimeltään Kaupunki rämeen päällä, ja kustantajana aiemminkin spefirunoudessa kunnostautunut Nysalor.

Ote suoraan takakannesta: Kaupunki rämeen päällä on nelinäytöksinen kuvaus taistelusta tyhjyyttä vastaan. Siinä kuljetaan syvimmissä kuiluissa ja sädehtivimmissä torneissa, ja kohdataan sotasankareita ja kouluampujia, uudisraivaajia ja hulluja kuninkaita. Se on runokokoelmallinen suuruudenhulluutta ja narsismia – tai suurta voimaa ja yksilöllisyyttä. Kaiken takana piilee kysymys: voiko ja pitääkö ihmisen luoda itse oma maailmansa?

Jos Arsenikkivärejä oli dekadenssikirjallisuuden inspiroima, Kaupunki rämeen päällä on modernia barokkirunoutta. Jo kirjan nimi viittilöi tähän suuntaan. Versailles’n palatsi ja Pietarin kaupunki rakennettiin kaikessa kimalluksessaan 1600-1700-lukujen taitteessa autioiden rämeiden päälle. Myös Venetsia, jonka kulta-aika ajoittuu suunnilleen samalle ajalle, ainakin toistaiseksi seisoo ylväästi merenrantasuon päällä vastoin kaikkea todennäköisyyttä. Samaa voisi sanoa asteekkien pääkaupungista Tenochtitlánista, nykyisestä Ciudad de Méxicosta, joka rakennettiin käytännössä rämeiseen järveen. Kuinka ollakaan, asteekkikulttuurissa on paljonkin samaa kuin barokin ajan Euroopan kulttuurissa. Suosittelen lukemaan paitsi täällä arvioimani kirjan, myös novellini Rutto antologiasta Naamiot (Osuuskumma 2018) sekä Kolibrit antologiasta Joulukalenteri V (Reuna 2019).

Kaupunki rämeen päällä on siis sen symboli, jota näinä keskinkertaisuuden aikoina moni varmasti paheksuen kutsuisi narsismiksi.  Se on jotain suurta, hehkuvaa ja kontrolloitua – äärimmäisyyksien sopusointua eli kauneutta – jonka hallitsija pystyttää valtansa ja kunnianhimonsa voimin kaoottiselle suolle edes ihmishenkiä säästelemättä. Minä kuitenkin kutsun rämeen päälle rakennettua kaupunkia symboliksi tietoiselle, yksilölliselle olemassaololle. Sellaisen rakentajan ei tarvitse olla kuningas tai keisari – paitsi ehkä itselleen. Kaupunki on merkitys merkityksettömässä maailmassa, oma elämä sellaisena kuin sen tahtoo. Räme, jonka päällä se lepää, on välinpitämätön luonto geeniarpajaisineen, lannistava yhteiskunta, henkilökohtaiset traumat, henkilökohtaiset viholliset pitkin elämää. Jokaisella lienee oma rämeensä. Oma tyhjyys, josta lähtee liikkeelle.

Kaupunki rämeen päällä jatkaa siis Arsenikkivärien teemoja, mutta kypsemmin ja hallitummin. Epätoivoiset rakastumiset on jätetty taakse, ja päämääriä on enää yksi: voitto taistelussa merkityksettömyyttä vastaan. Pitkin kokoelmaa käydään läpi erilaisia sankareita keskellä tätä taistelua tavalla tai toisella – voi hyvinkin olla, että kaikki sankaruus- ja nerouspyrkimykset ovat pohjimmiltaan tätä. Vastaan tulee perinteisiä sotasankareita ja häijyjä elegantteja sotaherroja, mutta myös kouluampujan ja sarjamurhaajan kaltaisia traagisia hahmoja, ”torakkamessiaita”. Tällaiset hahmothan ovat usein viimeiseen asti muserrettuja yksilöitä, yhteisönsä syntipukkeja ja sylkykuppeja. Kunnes he nousevat viimeiseen, veriseen taistoon koko sitä ihmiskuntaa vastaan, joka on heidät käytännössä sulkenut ulkopuolelleen. Nykyään on muodikasta ”purkaa sankarimyyttejä”, mutta Kaupunki rämeen päällä pikemminkin vain käsittelee niitä ja inspiroituu niistä – jopa rakentaa uusia sellaisia.

Suurin osa Kaupungin runoista on kirjoitettu ruttovuonna 2020, mutta mukana on vanhempiakin tekstejä. Vanhin lienee vuodelta 2015 peräisin oleva, monessa runotapahtumassakin kuultu kannibaaliruno Lihaa! Kokoelmasta löytyvät painettuina myös runot Autiohuvilan häviö, Suurenmoista roskaa ja Kuovin nokka, joiden videot ovat yhä katsottavissa Youtubesta. Kuten Arsenikkiväreistä – itse asiassa sitä enemmänkin – runoista voi etsiskellä viittauksia niin historiaan, eri mytologioihin, klassikkokirjallisuuteen kuin populaarikulttuuriinkin. Barokkirunouteni vaeltelee ajan, paikan ja arkipäivän tuolla puolen, myytinomaisessa antitodellisuudessa. Runoushan on kieli unen ja filosofian välissä.

Kiitän Koneen Säätiötä ja Taiteen edistämiskeskusta työskentelyni tukemisesta, Matti Järvistä kustantamisesta ja kustannustoimituksesta, Rimma Joonatan Erkkoa kansikuvasta, ateljeekriitikkoudesta ja olemassaolosta noin muutoin, sekä kaikkia historian ja fiktiivisten maailmojen häijyjä elegantteja sotaherroja inspiraatiosta.

Kirja julkistetaan virallisesti Tampere Steampunk Festivalilla 2022. Perjantaina 16.9. vietetään julkkareita Finlaysonin Speakeasyn alakerrassa klo 20 alkaen, lauantaina 18.9. klo 18.30 kerron teoksen tarinan ja heitän muutaman runon festivaalin markkina-alueen eli Vooninki-rakennuksen 1. kerroksen lavalla. Tulkaa ihmeessä nykäisemään hihasta.

En ole koskaan ollut hyvä asettumaan vain yhteen kirjallisuuden- tai taiteenlajiin, joten olen ollut aina runoilija siinä missä prosaisti ja tietokirjoittaja. Minut on voinut nähdä runoklubeilla esiintymässä vuodesta 2015 lähtien.

Runojeni saaminen kansien väliin on kuitenkin ollut takkuisempi prosessi kuin proosan ja tietoteosten. Minua ei nimittäin ole koskaan kiinnostanut mikään runotyyleistä, joka on ollut millään tavalla muodikas viime vuosikymmenten aikana joko painetun lyriikan tai lavarunon kentällä: ei arkirealistinen raportointi, ei postmoderni kikkailu, ei pikkunäppärä sarkasmi eikä oikeaoppisesti identiteettipolitikoiva avautuminen.

Kaikkialla kaunokirjallisessa tuotannossani, mutta varsinkin runoissa olen halunnut yhtäältä herättää tunteita, toisaalta pohtia erilaisia hankalia kysymyksiä elämästä. Olen halunnut luoda kauneutta – ja kauneuden määrittelen äärimmäisyyksien harmoniaksi, joksikin joka samaan aikaan hämmästyttää ja tuo tuttuuden tunteen. Olen halunnut tuhota arkipäiväisyyden ja tavanomaisuuden. (Suosittelen kuuntelemaan Kertojan ääni -podcastista tämän jakson, jossa puhun näistä asioista.)

Monen tavalla tai toisella epäonnistuneen runokäsikirjoituksen jälkeen voin nyt ilokseni ilmoittaa, että ensimmäinen runokokoelmani on vihdoinkin näkemässä päivänvalon. Arsenikkivärejä ilmestyy elokuussa 2021 Enostone-kustannukselta.

Arsenikkivärejä on eräänlainen ”the best of” -teos, johon olen koonnut runojani hyvinkin pitkältä aikaväliltä. Vanhin – kokoelman avaava ”Punaista ja mustaa” – on vuodelta 2010, tuoreimmatkin jo vuodelta 2018. Tavallaan teos on läpileikkaus 2010-luvustani taiteilijana ja yksityishenkilönä. (Kyllä, henkilökohtaisia monet minunkin runoni ovat, mutta teen runoja pikemminkin itseni kautta kuin itselleni tai itsestäni.)

Arsenikkivärejä on myös eräänlainen Omenatarha-romaanin rinnakkaisteos. Molemmat ovat syntyneet pääosin 2010-luvun puolivälissä, pahimpana ”dekadenttikautenani”, Sopor Aeternusta ja Emilie Autumnia kuunnellessa. Molemmissa kirjoissa on viktoriaanista ja steampunk-vaikutteista kuvastoa ja kummaa historiaa.

Kuten Omenatarhassa, myös Arsenikkiväreissä on yhtenä merkittävänä teemana miestenvälinen intohimo – tarkemmin sanoen nuoremman vanhempaan mieheen kohdistama halu, joka saa väkivaltaisiakin sävyjä. Tämä ”murhakatamiitin” hahmo on oikeastaan muunnos antiikin Kreikasta tutusta rakastaja-rakastettu -kuviosta. Arsenikkiväreissä käsittelen myös arkaluontoista aihetta: miehiä rakastavan (nuoren) miehen naisia kohtaan tuntemaa, mustasukkaisuuden motivoimaa vihaa ja katkeruutta. Lopullinen päämäärä on kuitenkin tuosta murhakatamiittivaiheesta miehistyminen, siinä missä Omenatarhan päähenkilöt oppivat ottamaan elämänsä omiin käsiinsä.

Runokokoelman nimi tulee niin kutsutusta keisarinvihreästä – arsenikista ja kuparista tehdystä, säkenöivän vihreästä väriaineesta, jota on sanottu maailman myrkyllisimmäksi väriksi. ”Myrkynvihreä” tarkoittaa juuri tätä väriä. Yhdistettä käytettiin 1700-1800-luvuilla värjäämään kauniin vihreäksi melkein mitä tahansa, karamelleista lähtien, huolimatta siitä että sen myrkyllisyys oli tiedossa. Kaikki, mikä on sekä kaunista että vaarallista, on ylivertaista.

Arsenikkivärien virallinen julkistustilaisuus pidetään Tampere Steampunk Festivalin yhteydessä 16.9.2021 klo 18.00-20.30 Panimoravintola Plevnan isossa avokabinetissa. Kyseessä ovat Enostonen ja Nysalor-kustannuksen yhteisjulkkarit, joissa julkistetaan samalla puolisoni, kuvataiteilija Rimma Joonatan Erkon esikoisrunokokoelma Liminaalitilat.

Kiitän runoilija Juha Kulmalaa kullanarvoisista kommenteista epämääräisen runokasan muuttamiseen käsikirjoitukseksi, Enostonen päällikkö Kalle Niinikangasta lopullisesta toimitustyöstä, Rimmaa kansikuvasta sekä Pirkanmaan Taikea runoilijantyöni taloudellisesta tukemisesta.

EDIT: Korjattu minun ja Rimman runokokoelmien yhteisjulkkarien ajankohta ja paikka.