Kirjoitan tätä ilman paitaa. Tulin juuri salilta rautaa nostamasta.
Tämä toteamus saattaa yllättää jotkut. Mikäs suuri uusdekadentti runoilija minä olen, jos harjoitan fyysisiä aktiviteetteja? Kaikkihan tietävät, että runoilijat ja muut taiteilijat, varsinkin romantiikkaan taipuvaiset sellaiset, ovat eteerisen heiveröisiä eläjiä, jotka eivät nostele kuin korkeintaan oluttuoppeja ja punaviinilaseja.
Ensinnäkin: meikäläistä on turha yrittää runnoa stereotypioihin. Olen kuulemma lahjakas pettämään ihmisten odotukset tai kauniimmin sanottuna yllättämään. En ole nimittäin koskaan (ainakaan sen jälkeen kuin täytin 20 vuotta) ollut dekadentti toteuttaakseni jotakin valmista käsikirjoitusta ”dekadenssista”, sen paremmin kuin ollut mitään muutakaan vain ollakseni sitä. Minulla on jo vuosia (ellei suorastaan aina) ollut yksi ainoa johtotähti: sota arkea vastaan. Dekadenssi eli rappioromantiikka on vain yksi ase tässä sodassa.
Ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä selkeämmäksi minulle ovat valitettavasti käyneet sen alkuperäisen, 1800–1900-lukujen taitteen dekadenssin ongelmat. Parhaimmillaanhan se on vilpitöntä kauneuden etsimistä ja erikoisuuden juhlintaa. Pahimmillaan kyseessä on eräänlainen proto-postmodernismi: epävarmoja, saamattomia, itsesäälissä rypeviä nuoria miehiä tuskailemassa kaiken turhuutta ja Jumalan kuolemaa (eli 2000-lukulaisittain ”arvotyhjiötä”). Toisin sanoen heikkoutta.
Ja heikkoutta en voi sietää, en ainakaan itsessäni. Tavoitteeni on nostaa nyt ensiksi 100 kg penkistä. Itsesäälistä siedätän itseäni samaa tahtia eroon.
Haiku, katana-miekka ja kirsikankukkia, mikä loistava yhdistelmä. Suosittelen lukemaan TV Tropesin artikkelin aiheesta “soturirunoilija”.
Runoilijat eivät ole aina ja kaikkialla olleet hentoja haaveilijoita, vaan runojen kirjoittaminen on monessa kulttuurissa (esimerkiksi asteekkivaltakunnassa ja samurai-ajan Japanissa) ollut osa soturiylimyksen hyveitä. Lordi Byron, ensimmäisen aallon romantiikan pahamaineisin supertähti, oli jalkavammastaan huolimatta etevä nyrkkeilijä ja ratsastaja. 1900-luvun alun suomalaisella runokentällä vaikutti Juhani Siljo, itsensä karaisija masokismiin saakka, ja hänen jalanjäljissään toinen nyrkkeilevä runopoika, Yrjö Jylhä.
Nyky-Suomesta taas voisin nostaa esimerkiksi vaikkapa Tapani Kinnusen, päähän vedetyistä sukkahousuista tunnetun lavarunoilijan ja intohimoisen jalkapallofanin – ja hän, jos joku, on moderni suomalainen rappioromantikko karskeine juopottelu-, paneskelu- ja yleissekoilurunoineen.
Siljon tyyppistä puritaanista askeesia en henkilökohtaisesti jaksaisikaan. Enkä varsinkaan käy salilla tai Hervannan metsäpoluilla juoksemassa noudattaakseni jotain pikkuporvarillista normia siitä, millainen on 2020-luvun hyvä ihminen askelmittareineen ja älykelloineen. Itsetarkoitukselliselle terveysnipotukselle on iloittavaa haistattaa pitkät esimerkiksi ryypiskelemällä tai mässäämällä häpeämättömästi ns. roskaruokaa.
Julistin kuitenkin taannoin, että kirjallisuudesta pitäisi tehdä taas vaarallista – mutta millaista vaarallisuuden hohtoa voi säteillä joku, jonka käsivarret muistuttavat pulkannaruja? Kauneutta ei ole ilman voimaa, kuten eräässä toisessa kirjoituksessani julistin. Voima on keskinkertaisuuden vastustamista. Voima on äärimmäisyyttä. Fyysisestä voimaharjoittelusta myös tulee omalaatuinen euforinen tila. Vähän niin kuin alkoholista, seksistä tai siitä, kun ajaa pikaveneellä 30 solmun (54 km/h) vauhtia järvenselkää pitkin. (Tällekin tunteelle on omistettu oma runonsa tulevassa kolmannessa kokoelmassani.)
Eskapismi, tuo romantikkojen ajanviete ja Jean Des Esseintesin elämäntie, on alkanut käydä minulle ahtaaksi kuin toissa vuonna ostettu pikkutakki. Haluan, että sota arkea vastaan tapahtuu todella. Että se on todellista elämää ja seikkailua. Äärimmäisyyksien harmonia pitää sisällään niin runoilijan kuin soturinkin. Mitä tahansa, kunhan ei keskinkertaisuutta.
Nuoresta asti minulla on ollut yksi hahmotyyppi, jota olen rakastanut fiktiossa. Se on niin sanotut pahikset: nuo täydellisen välinpitämättömät, ilkeät ja julmat lurjukset, jotka tekevät parhaansa romuttaakseen urheiden ja puhtoisten sankariemme jalot suunnitelmat. Aikuisena olen saanut kuulla, että olen melko taitava itsekin kirjoittamaan tällaisia hahmoja, myös ja varsinkin päähenkilöiksi. Olivat he sitten häijyjä elegantteja sotaherroja, koko maailmaa vihaavia elitistisiä aatelisrouvia tai Omenatarhan Apple Cinnamonin kaltaisia hedonistisia opportunisteja ja kirjaimellisia mieshuoria.
Parasta on nimenomaan se, kun hahmo on paitsi itseriittoisen häijy, myös elegantti eli hallitun, itsetietoisen överi sekä teennäisen kohtelias. Hän siis tietää täydellisesti mitä tekee. Hän on kaikin tavoin koko muun maailman yläpuolella, ainakin omasta mielestään.
Siksi pidänkin hyvin hämmentävänä nykyisin fiktiossa keskeiseksi noussutta vaatimusta, että hahmon pitäisi olla yleisölleen jotenkin ”samastuttava” tai ”tykättävä” (likable).
Olen toki tarkastellut esimerkiksi lapsuuteni ja nuoruuteni (anti)sankarien asemaa kotifiktiomaailmojensa faniyhteisöissä ja tehnyt silmämääräisen tilastollisen havainnon: noin 30 % faneista pitävät antagonistia vähintään yhtenä sarjan siisteimmistä tyypeistä. Pahisten fanittamiselle on syynsä, joita on eritelty melko kattavasti ja moralisoimatta esimerkiksi tässä artikkelissa. Loput 60 % inhoavat antagonistia kiivaasti – jopa suhteettoman kiivaasti, ottaen huomioon kyseessä kuitenkin olevan fiktiivisen hahmon.
Epäilemättä jokseenkin tuon kokoinen niukka enemmistö uskoo sellaisiin arvoihin kuin yhteistyö tai itsensä uhraaminen yhteisen hyvän vuoksi. Ne kuitenkin ovat sentään arvoja, ja kun fiktion päähenkilöt käyttäytyvät niiden mukaisesti, heitä on tarkotus ihailla. He ovat sankareita.
Runovideosta Suurenmoista roskaa, joka on kunnianosoitus kaikille häijyille ja eleganteille.
Sen sijaan aikuisille suunnatun kirjallisuuden valtavirtaa on jo pitkään ollut autofiktio, tuo fiktion laji, jonka kirjoittaja saa nautintoa napansa kaivelusta ja yleisö siitä, että tunnistaa omastakin navastaan löytyvän samanlaista tavaraa. Kyllä, jo pitkään – vai mitä muuta pohjimmiltaan on kaikki realismi, vaatimus toistaa ympärillä näkemäänsä mekaanisesti sellaisena kuin se on? Realismi on tasapäisyyden ja pikkuporvarillisuuden taidetta. Päätin jo teininä, että jos aikuisuus on tuota, minusta ei koskaan tule aikuista. Fyysisen aikuistumiseni tahdissa realismi kärjistyi irvokkaaseen mutta loogiseen äärimuotoonsa, kirja- tai runomuotoisin some-avautumisiin.
Kuulemma niiden suosion salaisuus on juuri siinä, että ne ovat niin ”samastuttavia”. Jopa spekulatiivinen fiktio halutaan nykyään pilata tällaisella kirjoittamistavalla, kuvaamalla fiktiivisen maailman hahmojen arkista aherrusta ihmissuhteineen. Tykkääminen puolestaan on kädenlämpöistä klikkailua älypuhelimen näytöllä tai hyvänpäiväntutun selkään taputtelua.
Jotain aivan muuta on ihmettely. Minä en lue kirjoja enkä katso elokuvia tai sarjoja siksi, että haluaisin lukea sellaisesta elämästä, jota todellisuudessa elän joka päivä. Mikähän pointti siinäkin olisi? Minulle fiktio on todeksi tulemattomien ideaalien koti, tai ainakin vapaa koelaboratorio ajatuksille. Sekä kirjoittajana että lukijana. Toki tämä voi johtua siitä, että olen aina välittänyt enemmän ideoista kuin ihmisistä ja ollut kiinnostuneempi teorioista kuin mistään liian maanläheisestä. En samastu, vaan inspiroidun. Toisaalta jos kerran kaunokirjallisuuden lukeminen lisää empatiaa tai auttaa kuvittelemaan parempia maailmoja, millä tavalla tätä päämäärää auttaa samastuttavuuden vaatimus?
Tietysti juuri siksi ”moninaisuuden” peräänkuuluttajat ovat oikeilla jäljillä, mutta eri syistä kuin yleensä sanovat. Jos vaikkapa homoseksuaalinen päähenkilö pakottaa heterolukijan samastumaan itseensä, en voi kuin hurrata. Samaan aikaan pidän kynsin hampain kiinni oikeudestani kirjoittaa homohahmoja, jotka vain sattuvat olemaan myös mahdollisimman epäsamastuttavia kusipäitä.
Tulen siis jatkossakin kirjoittamaan olemattomista asioista ja monen mielestä kauheista ihmisistä. Sekä pitämään realismin ja autofiktion lukijoita ja kirjoittajia parhaimmillaan vähän yksinkertaisina ja mielikuvituksettomina. Pahimmillaan he ovat itsekeskeisiä narsisteja. Eivätkä edes sellaisella aktiivisella, tyylikkäällä ja kaikin tavoin tavalla kuin minun lapsuuteni (ja nykyisyyteni) sankarit, vaan silkkaa näköalattomuuttaan.
Kävimme Rimman kanssa vastikään Helsingin Kansallisoopperassa katsomassa baletin Jekyll ja Hyde. Vuosittainen reissu kyseiseen laitokseen näkyy muodostuvan meille jo perinteeksi, suunnilleen vuosi sitten näet nähtyä tuli klassikkobaletti Joutsenlampi. Tälle keväälle on mahtunut lisäksi toinenkin spektaakkelimainen esitys, nimittäin Tampereen Teatterin Anastasia-musikaali. Baletti, ooppera ja musikaali ovat kaikki lähtökohtaisen antirealistisia lajeja: ne eivät jäljennä todellisuutta, vaan luovat oman todellisuutensa.
En ymmärrä ihmisiä jotka pitävät tällaista suureellista kulttuuria tai ns. korkeakulttuuria jotenkin vaikeasti lähestyttävänä. Todennäköisesti he ovat samoja ihmisiä, jotka eivät lue muuta kuin realismia ja autofiktiota. Tai niitä, jotka valittavat työpaikkojen ja ravintoloiden pukukoodeista (jos sellaisia vielä jossain on) tai kuinka vastenmielistä ”pönötystä” erilaiset juhlatilaisuudet ovat.
Minä tunnen sielussani suunnatonta rauhaa kävellessäni pikkutakki päällä ja solmuke kaulassa Kansallisoopperan käytävällä toisten samanlaisten seassa, ja istuessani suuren salin penkille katsomaan esiripun avautumista ja mahtipontisten kulissien paljastumista. Huomattavasti enemmän kuin ah-niin-nuorekkaan-epämuodollisessa tilaisuudessa, jossa ikätoverini lojuvat farkut jalassa sohvilla. Puhumattakaan jostain lempeän osallistavasta ja hierarkioita purkavasta taideprojektista, jossa yleisö saa liikkua vapaasti esitysten seassa.
Valitettavasti Helsingin Oopperatalo näyttää ankealta laatikolta, eikä tällaiselta.
Tiedän myös, että monet ikäluokkani edustajat tai vähän vanhemmatkin pitävät oopperaa, balettia ja musikaalia – elleivät elitistisinä tai muuten vain taantumuksellisina lajeina, niin ”campina”. Tämä johtuu siitä, etteivät he postmodernismin typistämissä mielissään kykene käsittelemään liian suuria asioita. Spektaakkeli, oli kyseessä sitten ooppera, musikaali tai pyrotehosteinen stadionrock-konsertti, on lähempänä uskonnollisia menoja kuin mitään arkipäiväistä tilannetta. Siinä ihminen kohtaa jonkin itseään suuremman: fyysisen rakennelman ja ihmisjoukon tietenkin, mutta myös suuria aiheita ja tunteita. Kaikki on sekä valtavaa että täysin kontrolloitua – täydellinen vastakohta esimerkiksi nykyrunouden hengelle, jossa korostetaan pientä ja kontrolloimatonta (ns. aitoa).
Spektaakkelissa katsoja menettää arkiminänsä ja sulautuu spektaakkeliin, mutta ei muutu siitä heikommaksi, vaan päinvastoin vahvistuu. Kun katsoin Jekyll & Hyden tanssijoiden kiivasta kehonkäyttöä ja punaisen, mustan ja valkoisen (värien pyhä kolminaisuus) harkittua vuorottelua värimaailmassa, vaivuin toden totta jonkinlaiseen muuntuneeseen tajunnantilaan. Tätä kutsutaan taideteorioissa subliimin eli ylevän kokemukseksi. Spontaani kauhu (kaiken suuruus ja ihmeellisyys), joka ei kuitenkaan merkitse välitöntä vaaraa (kontrolloitu rakennelma), tuottaa tunteen ylevästä.
Ei ihme, että ”spektaakkeli” on akateemiselle tiedostavalle ihmiselle usein kirosana. Sen kiivaat aallot lyövät alleen älykön ensimmäisen hyveen, kriittisyyden. Tämä sana tarkoittaa käytännössä halua purkaa ja ironisoida kaikki olemattomiin. Jäljelle jää lähinnä masennus.
Esitänkin Kansallisoopperalle ja vastaaville laitoksille pyynnön: älkää yrittäkö olla ”helpommin lähestyttäviä” tai mitään muutakaan sellaista. Kansan syvät rivit menevät joka tapauksessa paikalliseen jäähalliin katsomaan jotain luiskaotsakoomikkoa tai aivottomia puoliriimejä hokevaa bileräppäriä, ja alakulttuuri-ihmiset taas omiin omaehtoisiin ja anarkistisiin tapahtumiinsa. Säilyttäkää edes yksi paikka, jossa on vielä elämää suurempaa glamouria ja sen edellyttämiä vaatimuksia. Eikä tämä tarkoita mitään kuristavaa yhdenmukaisuutta: Jekyll & Hyden katsojien joukossa oli hyvin monennäköisiä ja -ikäisiä ihmisiä, kuitenkin kaikki tai ainakin suurin osa näytti ottavan tilaisuuden vakavasti.
Ja ensi itsenäisyyspäivänä aion katsoa taas kerran Linnan juhlat. Enkä todellakaan valittaakseni kyseisen instituution vanhentuneisuudesta tai elitismistä.
Kokosin yhteen kaikki kysymykset, mitä minulta säännöllisesti kysytään – ja muutaman sellaisen, mitä voisi kysyä useamminkin. Ja vieläpä vastasin niihin.
Miksi kirjoitat?
Koska muuten pääni todennäköisesti räjähtäisi sinne tunkevista mielikuvitushenkilöistä ja heidän tekemisistään (tai joskus myös todella eläneiden henkilöiden kuvitelluista tekemisistä) ja/tai/eli kaikenlaisista häiritsevistä visioista. Kirjoittaminen on myös yksi oman itsensä laajentamisen muoto, eli sen mitä ikävänsorttiset ihmiset kutsuvat ”narsismiksi”.
Mitä tarkoitat sillä, että olet romantikko?
Olen romantikko sanan 1800-lukuisessa merkityksessä: vastapuolena klassismille ja realismille. Romanttinen taide on mielikuvituksen ja yksilöllisyyden taidetta. Se ei tarkoita hysteerisyyttä tai itsesäälisyyttä, vaikka sellaiseenkin välillä törmää vanhassa romanttisessa runoudessa. Nykyään moisten tunteiden paikka on onneksi lähinnä autofiktiossa ja muussa lähinnä vessapaperiksi kelpaavassa kirjallisuudessa, ja meille romantikoille jää häikäilemätön kauneuden puolustaminen.
Miten määrittelet kauneuden? Eikö se ole pelkästään katsojan silmässä?
Äskeisen pohjalta jatkan: pelkästä fiilistelystä ei synny kauneutta, vaan tarvitaan hallintaa ja voimaa. Kauneus on äärimmäisyyksien harmoniaa. Se on herkkyyttä ja raivoa, aistillisuutta ja vaarallisuutta sopivassa suhteessa. Kauneudesta voi toki olla erilaisia määritelmiä, mutta en missään nimessä usko, että kauneus on ”katsojan silmässä” tai pelkkä mielivaltainen tunne.
Millainen on täydellinen kirja?
Edelleen samalta pohjalta: äärimmäinen. Jonkinlainen traaginen jylhyys on välttämätöntä. Täytyy olla mieleenjääviä hahmoja, hyvin rakennettu juoni (oli se perinteisen tarinamallinen tai jotain muuta) ja teema, joka menee ihon alle koko olemassaolon mielekkyyteen asti. Viime vuosien suomalaisesta kirjallisuudesta minuun ovat tehneet kaikkein syvimmän vaikutuksen Janne Kuusen Sielusta sieluun -trilogia (kuinka ollakaan, se on jäänyt mediassa lähes pimentoon) ja JP Koskisen Tulisiipi (sen olisi ehdottomasti pitänyt voittaa Finlandia).
Eikö tuo voiman tai vaarallisuuden ihailu kuulosta aika fasistiselta?
En voi sille mitään, jos se siltä sinusta kuulostaa. Haluan kuitenkin elää täysillä enkä suostu pienentämään itseäni. Pidän itseäni individualistina – ja viimeksi kun tarkistin, se sulki aika tehokkaasti pois fasismin, joka on äärimmäisen kollektivistinen aatesuuntaus.
Koetko olevasi postmoderni?
En. Antipostmoderni korkeintaan. Postmodernismissa on joitakin hyviäkin asioita, kuten tietty antirealistinen esitystapa: otetaan esimerkiksi vaikka Moulin Rouge, häpeämättömän anakronistista musiikkia hyödyntävä ylenpalttisen räikeä (”camp”) elokuva. Upea elokuva. Ja rehellinen rakkaustarina, jota ei ole pilattu ironisoinnilla ja kaikkien mahdollisten mattojen alta vetämisellä. Lainatakseni kirjailija Tuomas Salorantaa: ”Postmoderni ironia on aikamme syöpä, joka pitäisi hävittää tulella ja teräksellä.”
Miksi pukeudut tuolla tavalla? Oletko aina menossa juhliin?
Elämäni on jatkuvaa juhlaa, heh. No, ehkei sentään, mutta tämä nykyisin muodikas ”rentous” ja ”epämuodollisuus” on minusta lähinnä vaivaannuttavaa. Pukeudun kotona suunnilleen samoin kuin sen ulkopuolellakin, ja liikkuessani metsässä tai vesillä minulla on usein vain jokin vähän vanhempi kauluspaita ja pikkutakki. Noudatan siis samaa metodia kuin sata vuotta sitten kaikki yhteiskuntaluokasta riippumatta: vaatteita käytetään niin kauan kuin ne pysyvät päällä, ne vain siirtyvät koko ajan likaisempiin töihin.
Onko tuo sinun tekemisesi tai olemuksesi jotain larppausta?
Ei. Elämäni ei ole liveroolipeli. En esimerkiksi yritä toistaa mitään sadan vuoden takaista sellaisenaan, vaikka imenkin vaikutteita milloin mistäkin (kuten me kaikki teemme). Elän ja olen juuri niin kuin haluan ja uskon siihen mitä edustan. Outo olen kuulemma ollut aina, vaikka kuinka olen yrittänyt ”larpata” sellaista kuin muut. Jos tämä kaikki on mahdotonta ymmärtää jollekulle pikku kyynikolle tai muulle postmodernin ajan moraalinvartijalle, niin olkoon.
Oletko ideologinen toimija?
Ihmisellä on aina jonkinlainen ideologia eli arvojärjestelmä, tai sitten hän vain sokeasti reagoi kaikkeen silkalla omalla tai lauman vaistolla. Olen puoluepoliittisesti sitoutumaton enkä nykyään asemoi itseäni vasemmistoon sen paremmin kuin oikeistoonkin, vaikka molempia leimoja minuun on vuorotellen yritetty iskeä. Edes miestenvälisistä suhteista kirjoittaminen ei tee minusta minkään sen kummemman ideologian kannattajaa – se jos mikä tulee spontaanisti selkäytimestä tai sitäkin alempaa.
Oletko oikeasti aivan tosissasi?
Ehdottomasti. Seison myös kaikkien mielipiteiden takana, joita olen esimerkiksi esseissäni esittänyt.
Oletko päästäsi vialla?
Asiantuntijoiden mukaan en. Usein tunnen itseni ainoaksi selväjärkiseksi psykoottisessa maailmassa.
Olen kaiken muun ohessa Suomen ainoa corpsepaint-maskia käyttävä lavarunoilija. Kuva: Tapio Ojala.
Miksi kirjoitat tuollaisista aiheista kuin kirjoitat? Kannibaaleja, kummituksia ja muuta kauhua?
Juuri siksi, koska olen romantikko: en ole kiinnostunut siitä, mikä on yleistä, vaan mikä kaikki on mahdollista. Haluan kartoittaa äärirajoja. Kauhu on järjen kriisi, se potkaisee jalat alta arkipäivän lainalaisuuksilta. Kauhu onkin romantiikan ajan suorimpia perillisiä nykyajassa.
Uskotko tosissasi kummituksiin?
Olen suhtautunut rajatietoasioihin skeptisellä, mutta avoimella mielellä. Toisaalta maailma, jossa sijattomia sieluja tai muita vastaavia olentoja on, on paljon mielenkiintoisempi kuin sellainen, missä kaikki on pelkkää sattumanvaraista materiaa. Yliluonnolliseen uskomisen voi nähdä yhdenlaisena romantiikkana, kapinana eräitä nykyajan pyhiä dogmeja eli rationaalisuutta ja materialismia vastaan. Tekemäni aavekirjat (Aaveiden Turku ja Aaveiden Tampere) eivät kuitenkaan pyri todistamaan sen paremmin kuin kumoamaankaan kummitusten olemassaoloa, vaan ne edustavat kansanperinteen keruuta ja pimeää historiaa.
Söisitkö ihmislihaa, jos tilaisuus tulisi?
Todellakin. Olemme myös sopineet kumppanini kanssa, että jos kloonattu keinoliha yleistyy elinaikanamme, syömme toistemme soluista kasvatetut pihvit. Se olisi hyvin romanttista.
Sinulla on siis puoliso?
Kyllä. Rimma Joonatan Erkko, jonka kanssa olen kirjoittanut Aaveiden Tampere -kirjan ja toimittanut homoeroottisten novellien antologian Hopeapisaroita.
Sinulla on siis miespuolinen kumppani? Ja olen nähnyt sinut joskus glitteriä naamassa? Oletko identiteetiltäsi queer, genderfluid tms.?
Olen biseksuaalinen mies. Hyvin yksinkertaista ja pysyvää. Esteettinen makuni on mikä on, enkä tiedä miten se liittyisi seksuaalisuuteen tai sukupuoleen.
Onko Omenatarha pelkkää homopornoa?
Ei. Se on kauhuromanttinen seikkailutarina 1900-luvun alun Lontoon alamaailmasta, vaikka siinä kyllä pannaankin paljon ja seikkaperäisesti. Omenatarha on kertomus ”huonoista miehistä” – hyväksikäytetyiksi päätyvistä katupojista ja seksin myymisen itse valitsevista nuorista homomiehistä – mutta se on myös tarina unelmien katkeransuloisesta mausta. Minkä hinnan joudumme maksamaan siitä, että pääsemme sinne minne haluamme? Alun perin romaani sai innoituksensa Oscar Wilden kohtalosta ja dekadenssikirjallisuudesta ylipäätään.
Miksi sinulla on hautausmaakuvia Instagramissa ja henkilökohtaisella Facebook-seinällä?
Olen kalmistoturisti. Jokaisessa uudessa kaupungissa käyn tutustumassa hautausmaihin ja valokuvaamassa niitä. Hautausmaat ovat historiarikkaita ja esteettisiä paikkoja. On niissä myös sellainen melankolisen romanttinen katoavaisuuden ajatus; ei ole ihme, että ensimmäiset varsinaiset romanttiset runot kirjoitettiin 1700-luvun puolivälissä hautausmaalla. Suosittelen lukemaan tämän artikkelin.
Mainitsit aiemmin, että liikut metsässä tai vesillä? Et siis ole pelkkä cityihminen?
En todellakaan. Olen aina ollut kulkija ja seikkailija. Olen tehnyt reppureissuja jalkaisin, pyörällä, autolla ja pikaveneellä, ja yksin ja parivaljakkona Rimman kanssa. Varsinkin veneily on salainen rakkauteni, joka juontaa juurensa jo lapsuuden kesiin. Syksyllä 2023 ilmestyvässä runokokoelmassani Sininen, valkoinen ja sateenkaari on paljon Suomen järviä ja rannikoita veneen ruorista käsin nähtynä.
Mitä muuta teet kun et kirjoita tai tee muutakaan kirjallista?
Treenaan salilla ja harjoittelen tarkkuusammuntaa.
Avaan täten uuden blogin tänne kotisivuilleni. Kun kerran tänään eletään Kalevalan sekä suomalaisen kulttuurin päivää, niin kirjoitetaanpa vähän suomalaisesta kulttuurista. Kun myöhäisteini-ikäisenä kirjoitin Omenatarhan ensimmäistä versiota, moni ihmetteli, kuinka kirjan tapahtumilla ei ollut mitään tekemistä Suomen kanssa. Romaani sijoittuu kokonaan 1900-luvun alun Lontooseen, ja päähenkilöt ovat paljasjalkaisia lontoolaisia.
Syynä tähän oli toki ennen muuta se, että romaani sai innoituksensa Oscar Wilden kohtalosta. Oli luontevaa jättää tapahtumapaikka siksi mikä se oli tosielämässäkin ollut. Myönnän kuitenkin, että mukana oli ikävystyneen savokarjalaisteinin uhoa. Eli varmuutta siitä, että Suomessa tai varsinkaan Itä-Suomessa ei kerta kaikkiaan ole eikä tapahdu mitään jännittävää.
Vakiintunut suomalaisuuden narratiivi ei juuri juhli jännittävillä asioilla. Tässä maassa tehdään töitä eikä vilkaistakaan mihinkään ”turhaan” eli asioihin, jotka palvelevat jotain muuta kuin välitöntä henkiinjäämistä. Olemme ”tasa-arvoinen” maa, mikä tarkoittaa sitä, että kaikki sukupuoleen katsomatta pitävät päänsä tasaisesti painuksissa ja kulkevat samanlaisissa tuulipuvuissa. Menneisyyden Suomessa asuttiin savupirteissä, raivattiin soita ja purtiin pettuleipää, mitä nyt välillä käytiin kuolemassa rivimiehinä sodassa.
Ei glamouria. Ei suuria persoonia. Ei seikkailuja tai vertahyytäviä tarinoita, eikä varsinkaan mitään spekulatiivista – suomalainen pitää jalkansa maassa. Ei elämää suurempaa rakkautta, kaikkein vähiten miesten välillä, koska homojahan on vain Ruotsissa. Ei kauneutta eli hallittua äärimmäisyyttä – korkeintaan sattumanvaraisia raivonpurkauksia. Ei tippaakaan sitä vaikeasti määriteltävää tekijää, mitä paremman puutteessa kutsun hohdoksi: ajatusta jostain elämää suuremmasta, joka kuitenkaan ei tarkoita yksilön kutistumista kokonaisuuden rattaaksi, vaan päinvastoin vahvistumista tuon suuremman kautta.
Kaikki sellainen oli jossain muualla. Kuten Lontoossa, Pariisissa tai Venetsiassa.
Kuolettavan masentavaa. Eero Järnefeltin maalaus “Raatajat rahanalaiset”, tunnetaan myös nimellä “Kaski”, vuodelta 1893.
Onneksi nykyään tiedän paremmin. Esimerkiksi Suomen kirjallisuuden vanhin kannibaalitarina löytyy – Kantelettaresta. Lauri Simonsuuren toimittama kansantarinakokoelma Myytillisiä tarinoita on silkkaa gotiikkaa. Kalevalan sankarit voi halutessaan nähdä melko säälittävinä epäonnisine naisenhakureissuineen, mutta esimerkiksi Lemminkäinen on juuri sellainen kontroversiaali sankarihahmo, jollaisen voisin itsekin kuvitella kirjoittavani. Kiivas, ylimielinen, rämäpäinen hedonisti.
Toiseksi, Suomessa tietenkin on ollut suuria persoonia, loisteliasta elämää ja karmivia skandaaleja. Hieman Lemminkäisen oloinen tosielämän kulttuurihahmo oli 1800-luvulla Elias Lönnrotin pahin kilpailija, juvalaissyntyinen Kaarle Akseli Gottlund, jonka mielestä savon murre soveltui erinomaisesti runouden kieleksi. Saman aikakauden fennomaanien riveissä vaikutti eksentrinen aatelismies Joutsenosta, Fredrik Cygnaeus venetsialaisessa viitassaan ja ”kultapojat kainalossaan”. Kansallissankari Gustaf Mannerheim oli moderni häijy elegantti sotaherra, tsaarin Venäjän hienostuneeseen upseerikulttuuriin kasvanut viileän omanarvontuntoinen aristokraatti. Ja niin poispäin.
Viisastumiseeni vaikuttivat tietysti myös ne useat suomalaiset spefikirjailijat, jotka hyödyntävät suomalaista mytologiaa tuotannossaan – ennen muuta Juha Jyrkäs, mies joka soittaa heviä sähkökanteleella. Hänen pyrkimyksensä suomalaiskansallistaa esimerkiksi miekka&magia -genreä sai osakseen vilpittömän arvostukseni heti kun Jyrkkäästä ensi kertaa kuulin. (Ja odottelen yhä suomalaista Kama Sutraa, jonka hän vannoi aikoinaan kirjoittavansa.)
Viimeistään vuonna 2017 annoin anteeksi jopa savokarjalaisuudelleni, kun sain Varjojen lumo -antologiassa julki goottilaisen novellini ”Se mistä ei voi puhua”. Nimettömään itäsuomalaiseen pikkukaupunkiin sijoittuvassa novellissa oli kaikki tarvittava: iso rappeutuva maalaistalo, pontikkaa, kolmanteen polveen siirtyviä pervitiininhuuruisia sotatraumoja, kiellettyä miestenvälistä rakkautta sekä – no, spoilauksen välttämiseksi tyydyn kertomaan vain, että tuo rakkaus päättyy harvinaisen groteskisti. Reilu vuosi sitten puolestaan ilmestyi toimittamassani Hopeapisaroita-antologiassa novelli ”Kaunis ja hyödytön”, joka sijoittuu post-postapokalyptiseen Itä-Suomeen. Jossa elää keskenään lisääntyviä nahkahomoja. Kyllä, luitte oikein. Ja kyllä, he tietenkin haastavat itämurretta.
Suomen kansainvälisesti tunnetuin kuvataiteilija hyödynsi perisuomalaista kuvastoa omilla ehdoillaan.
Tällä hetkellä työpöydälläni odottaa viimeistä editointiaan kaksi käsikirjoitusta. Romaani, joka sijoittuu yllä kuvailtuun maailmaan. Ja runoteos, joka kantaa työnimeä Sininen, valkoinen ja sateenkaari. Nimensä mukaisesti kokoelman tarkoituksena on katsoa Itä-Suomen järviä, mäntyisiä harjuja, korpikuusikoita ja pikkukaupunkeja uusin silmin. Etsiä sieltä sitä äärimmäisyyksien harmoniaa ja hohtoa, jota nuorempana etsin Euroopasta. Sekä paikkaa kaltaiselleni levottomalle, unelmoivalle kulkijalle, joka rakastaa toista miestä ja sanoo sen ääneen.
Eivätkä ne ole olleet niin vaikeita löytää kuin joku voisi kuvitella. Ja jos niitä ei löydy valmiiksi, ne pitää luoda – pätee mihin tahansa tilanteeseen. Toivotan täten hyvää Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivää kaikille.
Kun olin lapsi, kristillinen pääsiäiskertomus teki minuun syvän vaikutuksen. Kasvoin toki tapakristityssä kodissa ja olin sydämessäni uskovainen aina myöhäisteini-ikään asti. Pääsiäiseen ja erityisesti kiirastorstain ja pitkäperjantain tapahtumiin kohdistuvassa viehtymyksessäni taisi kuitenkin olla yhtä paljon tekemistä sen kanssa, että yhtä lumoutuneena minä tuohon aikaan luin uutiset Estonian uppoamisesta ja Bosnian verilöylyistä. Puhumattakaan kaikesta, missä viitattiin kannibalismiin.Ottakaa ja syökää, tämä on minun ruumiini.
Enpä vain arvannut, kun aikoinaan tuijotin pääsiäisnäytelmiä ja odotin vangitsemis- ja ristiinnaulitsemiskohtauksia, että jonain päivänä ohjaisin itse oman pääsiäisnäytelmäni. Eräänlaisen.
Vuonna 2021 lähdin mukaan MANNERmainen-hankkeeseen, jonka tarkoitus oli juhlistaa Eeva-Liisa Manneria, Suomen suurinta modernistirunoilijaa, tämän 100-vuotisjuhlavuonna. Pirkkalaiskirjailijoiden, Kirjoittajayhdistys Viitapiirin ja Tukkateatterin jäsenistä koottu kirjoittajaryhmä sai tehtäväkseen sovittaa näyttämölle tekstejä Mannerin novellikokoelmasta Kävelymusiikkia pienille virtahevoille (1957). Selaillessani kokoelmaa vastaani tuli useita vaikuttavia tekstejä. Kokoelman läpäisi sama hahmoton melankolia ja eksistentiaalinen angsti kuin koko Mannerin tuotannon, mutta vieläkin voimakkaampana. Kaikki novellit vaikuttivat kiertävän samoja ydinkysymyksiä: onko missään mitään järkeä, ja olemmeko lopulta kuitenkin yksin?
Sitten pysähdyin. Yhden novellin luettuani tiesin välittömästi, että tämä minun täytyisi kirjoittaa näytelmäksi. Tai eihän Kalastajan kuolema ollut edes novelli, vaan pikemminkin noin 300 sanan mittainen houreinen ja groteski proosaruno ilman dialogia. Aiheena oli apostoli Pietarin marttyyrikuolema.
Pyhän Pietarin marttyyrikuolema sellaisena kuin Michelangelo sen maalasi.
Raamatussa Pietari on aluksi tavallinen kalastaja ja nimeltään Simon, mutta hänet seuraajakseen kutsuva Jeesus Nasaretilainen nimeää hänet Kallioksi, kreikaksi Petros – suomalaisittain Pietari. Pietari on kiivas mies ja Jeesuksen intohimoisin opetuslapsi, joka silti tai juuri siksi ei tunnu aina tajuavan nasaretilaisen saarnamiehen perimmäistä sanomaa. Kun Jeesus kiirastorstaina pesee opetuslastensa jalat – äärimmäinen nöyryyden ele – Pietari järkyttyy ja kieltäytyy kunniasta. Jeesuksen vastatessa, ettei Pietari siinä tapauksessa ole tervetullut hänen valtakuntaansa, Pietari pyytää kiireesti Jeesusta pesemään häneltä jalkojen lisäksi kädet ja pään. Pitkin evankeliumeja Pietari vannoo suojelevansa Jeesusta, mutta tämä pikemminkin ärsyyntyy. Paitsi että hän tietää tehtävänsä maan päällä, hän lopulta kiirastorstain iltana töksäyttää, että ennen kukon aamuöistä laulua Pietari tulee kolmasti kieltämään tuntevansa hänet. Ja näin Pietari tulee tehneeksi.
Siitä huolimatta Pietari nousee Jeesuksen jälkeen seurakunnan johtoon. Lopulta hänetkin teloitetaan ristiinnaulitsemalla, kuten Rooman valtakunnassa tavattiin tehdä vaarallisille kapinoitsijoille ja muille kriminaaleille. Legendan mukaan Pietari vaati, että hänet naulittaisiin ristille pää alaspäin – Jeesushan kuoli ristillä tavanomaisesti pää ylöspäin. Pyhästä Pietarista tuli kalastajien suojeluspyhimys, jonka uskotaan myös vartioivan taivasten valtakunnan avaimia.
Jäin pohtimaan Pietaria hahmona (kuumapäinen, arvaamaton, pakkomielteinen, ts. kaikkea mitä hyvä hahmo on) ja novellissa esiintyvää monitulkintaista symboliikkaa. Kala: Pietari on kalastaja, Jeesus sanoo Raamatussa tekevänsä hänestä ”ihmisten kalastajan”, viisi leipää ja kaksi kalaa, ja myös alkukristityt käyttivät tunnuksenaan kalaa, koska kreikan kielen sanat ”Jeesus Kristus Jumalan Poika Vapahtaja” lyhentyvät muotoon IKHTYS – kala. Kyyhkynen, Pyhän Hengen symboli ja novellin mukaan ”ahne ja itsekäs lintu”. Kukko, turhamaisuuden symboli, jonka laulu oli novellissa ”soinut hänen korvissaan siitä lähtien kun hän kielsi”. Kristinuskon äärimmäisen nöyryyden korostus, pääsiäiskertomuksen ja marttyyrilegendojen perimmäinen sadomasokismi. Riippumattomuus lihallisesta todellisuudesta. Maailma ylösalaisin: ensimmäinen on viimeinen, viimeinen on ensimmäinen.
Kun olin muutaman kerran havahtunut sängystäni nukahtamispisteessä ja juossut työhuoneelleni kirjoittamaan muistiinpanoja, näytelmä alkoi hiljalleen hahmottua. Kuvaus pakkomielteisestä ihailusta, joka ei kuuntele edes sen kohdetta, ja halusta olla erityinen. Onko nöyryys vain ylpeyden petollisin naamio? Pakenevatko päämäärät sitä kauemmas, mitä raivoisammin niitä yrittää saavuttaa? Ja onko ihminen lopulta aina yksin, varsinkin ollessaan erityinen ja pyhä? Kuten Till Lindemann laulaa Rammsteinin kappaleessa Engel, tästä syystä hän ei ainakaan halua olla enkeli. Mutta voiko yksinäisyyden tai kuoleman voittaa muutoin kuin niitä syleilemällä?
Mainittu Engel muuten tosiaan soi näytelmässä, kuten myös Lindemannin omaa nimeä kantavan sivuprojektin hienot kappaleet Blut ja Platz Eins. Siirsin Pietarin ja Jeesuksen, kiivaan ex-kalastajan ja eksentrisen kultinjohtajan, neonvaloa hehkuvan varjoisan kaupungin takapihoille poisheitettyjen glitter-esineiden keskelle. Kristinuskoon on aina kuulunut pyhän näkeminen halveksitussa – viimeinen on ensimmäinen, ja taivasten valtakunta kuuluu lasten kaltaisille – joten mikseipä siis kitschiksi tuomitussa estetiikassa? Ja mihinpä muuhun epäilyttävät, hurmahenkiset, kulkurielämää viettävät kulttilaiset (koska sitähän alkukristityt olivat) neon noir -kaupungissa pukeutuisivat kuin nahkaan ja niitteihin? Tämän vastapuolena toimivat järkevät ja hillityt Rooman valtakunnan kansalaiset tummissa puvuissaan.
Tämän viikon lauantaina, 4.2.2023, Tukkateatterilla siis saa ensi-iltansa 5MANNERTA, jonka yksi osa tämä ytimekkäästi Kalastajaksi ristimäni lyhytnäytelmä on. Debytoin täten paitsi käsikirjoittajana, myös ohjaajana. Jos joku näkee näytelmässäni yhteyksiä Jari Halosen kulttielokuvaan Lipton Cockton (1995), en vastusta. Eihän se ole neon noir -kaupunki eikä mikään, jossa ei ole kukkoja. Saattaa näytelmän kerrontatavassa olla kaikuja surrealistisen animaation mestari Katariina Lillqvistiltäkin. Täytyy lopuksi sanoa, että on ollut hienoa tehdä yhteistyötä niin omistautuneen ja osaavan porukan kanssa kuin Tukkateatterilla on – kiitos Vili, Maria ja muut näyttelijät, kiitos tekniikka, kiitos tuotantopuoli. Ensi kerralla teen sitten täyspitkän näytelmän kokonaan oman idean pohjalta.
Ilokseni voin todeta, että minulta ilmestyy kuin ilmestyykin myös tänä vuonna kirja – viiden vuoden julkaisuputki ei katkea. Kyseinen kirja on toinen runokokoelmani, nimeltään Kaupunki rämeen päällä, ja kustantajana aiemminkin spefirunoudessa kunnostautunut Nysalor.
Ote suoraan takakannesta: Kaupunki rämeen päällä on nelinäytöksinen kuvaus taistelusta tyhjyyttä vastaan. Siinä kuljetaan syvimmissä kuiluissa ja sädehtivimmissä torneissa, ja kohdataan sotasankareita ja kouluampujia, uudisraivaajia ja hulluja kuninkaita. Se on runokokoelmallinen suuruudenhulluutta ja narsismia – tai suurta voimaa ja yksilöllisyyttä. Kaiken takana piilee kysymys: voiko ja pitääkö ihmisen luoda itse oma maailmansa?
Kansi: Rimma Joonatan Erkko
Jos Arsenikkivärejä oli dekadenssikirjallisuuden inspiroima, Kaupunki rämeen päällä on modernia barokkirunoutta. Jo kirjan nimi viittilöi tähän suuntaan. Versailles’n palatsi ja Pietarin kaupunki rakennettiin kaikessa kimalluksessaan 1600-1700-lukujen taitteessa autioiden rämeiden päälle. Myös Venetsia, jonka kulta-aika ajoittuu suunnilleen samalle ajalle, ainakin toistaiseksi seisoo ylväästi merenrantasuon päällä vastoin kaikkea todennäköisyyttä. Samaa voisi sanoa asteekkien pääkaupungista Tenochtitlánista, nykyisestä Ciudad de Méxicosta, joka rakennettiin käytännössä rämeiseen järveen. Kuinka ollakaan, asteekkikulttuurissa on paljonkin samaa kuin barokin ajan Euroopan kulttuurissa. Suosittelen lukemaan paitsi täällä arvioimani kirjan, myös novellini Rutto antologiasta Naamiot (Osuuskumma 2018) sekä Kolibrit antologiasta Joulukalenteri V (Reuna 2019).
Kaupunki rämeen päällä on siis sen symboli, jota näinä keskinkertaisuuden aikoina moni varmasti paheksuen kutsuisi narsismiksi. Se on jotain suurta, hehkuvaa ja kontrolloitua – äärimmäisyyksien sopusointua eli kauneutta – jonka hallitsija pystyttää valtansa ja kunnianhimonsa voimin kaoottiselle suolle edes ihmishenkiä säästelemättä. Minä kuitenkin kutsun rämeen päälle rakennettua kaupunkia symboliksi tietoiselle, yksilölliselle olemassaololle. Sellaisen rakentajan ei tarvitse olla kuningas tai keisari – paitsi ehkä itselleen. Kaupunki on merkitys merkityksettömässä maailmassa, oma elämä sellaisena kuin sen tahtoo. Räme, jonka päällä se lepää, on välinpitämätön luonto geeniarpajaisineen, lannistava yhteiskunta, henkilökohtaiset traumat, henkilökohtaiset viholliset pitkin elämää. Jokaisella lienee oma rämeensä. Oma tyhjyys, josta lähtee liikkeelle.
Kaupunki rämeen päällä jatkaa siis Arsenikkivärien teemoja, mutta kypsemmin ja hallitummin. Epätoivoiset rakastumiset on jätetty taakse, ja päämääriä on enää yksi: voitto taistelussa merkityksettömyyttä vastaan. Pitkin kokoelmaa käydään läpi erilaisia sankareita keskellä tätä taistelua tavalla tai toisella – voi hyvinkin olla, että kaikki sankaruus- ja nerouspyrkimykset ovat pohjimmiltaan tätä. Vastaan tulee perinteisiä sotasankareita ja häijyjä elegantteja sotaherroja, mutta myös kouluampujan ja sarjamurhaajan kaltaisia traagisia hahmoja, ”torakkamessiaita”. Tällaiset hahmothan ovat usein viimeiseen asti muserrettuja yksilöitä, yhteisönsä syntipukkeja ja sylkykuppeja. Kunnes he nousevat viimeiseen, veriseen taistoon koko sitä ihmiskuntaa vastaan, joka on heidät käytännössä sulkenut ulkopuolelleen. Nykyään on muodikasta ”purkaa sankarimyyttejä”, mutta Kaupunki rämeen päällä pikemminkin vain käsittelee niitä ja inspiroituu niistä – jopa rakentaa uusia sellaisia.
Suurin osa Kaupungin runoista on kirjoitettu ruttovuonna 2020, mutta mukana on vanhempiakin tekstejä. Vanhin lienee vuodelta 2015 peräisin oleva, monessa runotapahtumassakin kuultu kannibaaliruno Lihaa! Kokoelmasta löytyvät painettuina myös runot Autiohuvilan häviö, Suurenmoista roskaa ja Kuovin nokka, joiden videot ovat yhä katsottavissa Youtubesta. Kuten Arsenikkiväreistä – itse asiassa sitä enemmänkin – runoista voi etsiskellä viittauksia niin historiaan, eri mytologioihin, klassikkokirjallisuuteen kuin populaarikulttuuriinkin. Barokkirunouteni vaeltelee ajan, paikan ja arkipäivän tuolla puolen, myytinomaisessa antitodellisuudessa. Runoushan on kieli unen ja filosofian välissä.
Kiitän Koneen Säätiötä ja Taiteen edistämiskeskusta työskentelyni tukemisesta, Matti Järvistä kustantamisesta ja kustannustoimituksesta, Rimma Joonatan Erkkoa kansikuvasta, ateljeekriitikkoudesta ja olemassaolosta noin muutoin, sekä kaikkia historian ja fiktiivisten maailmojen häijyjä elegantteja sotaherroja inspiraatiosta.
Kirja julkistetaan virallisesti Tampere Steampunk Festivalilla 2022. Perjantaina 16.9. vietetään julkkareita Finlaysonin Speakeasyn alakerrassa klo 20 alkaen, lauantaina 18.9. klo 18.30 kerron teoksen tarinan ja heitän muutaman runon festivaalin markkina-alueen eli Vooninki-rakennuksen 1. kerroksen lavalla. Tulkaa ihmeessä nykäisemään hihasta.
En ole koskaan ollut hyvä asettumaan vain yhteen kirjallisuuden- tai taiteenlajiin, joten olen ollut aina runoilija siinä missä prosaisti ja tietokirjoittaja. Minut on voinut nähdä runoklubeilla esiintymässä vuodesta 2015 lähtien.
Runojeni saaminen kansien väliin on kuitenkin ollut takkuisempi prosessi kuin proosan ja tietoteosten. Minua ei nimittäin ole koskaan kiinnostanut mikään runotyyleistä, joka on ollut millään tavalla muodikas viime vuosikymmenten aikana joko painetun lyriikan tai lavarunon kentällä: ei arkirealistinen raportointi, ei postmoderni kikkailu, ei pikkunäppärä sarkasmi eikä oikeaoppisesti identiteettipolitikoiva avautuminen.
Kaikkialla kaunokirjallisessa tuotannossani, mutta varsinkin runoissa olen halunnut yhtäältä herättää tunteita, toisaalta pohtia erilaisia hankalia kysymyksiä elämästä. Olen halunnut luoda kauneutta – ja kauneuden määrittelen äärimmäisyyksien harmoniaksi, joksikin joka samaan aikaan hämmästyttää ja tuo tuttuuden tunteen. Olen halunnut tuhota arkipäiväisyyden ja tavanomaisuuden. (Suosittelen kuuntelemaan Kertojan ääni -podcastista tämän jakson, jossa puhun näistä asioista.)
Monen tavalla tai toisella epäonnistuneen runokäsikirjoituksen jälkeen voin nyt ilokseni ilmoittaa, että ensimmäinen runokokoelmani on vihdoinkin näkemässä päivänvalon. Arsenikkivärejä ilmestyy elokuussa 2021 Enostone-kustannukselta.
Kansi: Rimma Erkko
Arsenikkivärejä on eräänlainen ”the best of” -teos, johon olen koonnut runojani hyvinkin pitkältä aikaväliltä. Vanhin – kokoelman avaava ”Punaista ja mustaa” – on vuodelta 2010, tuoreimmatkin jo vuodelta 2018. Tavallaan teos on läpileikkaus 2010-luvustani taiteilijana ja yksityishenkilönä. (Kyllä, henkilökohtaisia monet minunkin runoni ovat, mutta teen runoja pikemminkin itseni kautta kuin itselleni tai itsestäni.)
Arsenikkivärejä on myös eräänlainen Omenatarha-romaanin rinnakkaisteos. Molemmat ovat syntyneet pääosin 2010-luvun puolivälissä, pahimpana ”dekadenttikautenani”, Sopor Aeternusta ja Emilie Autumnia kuunnellessa. Molemmissa kirjoissa on viktoriaanista ja steampunk-vaikutteista kuvastoa ja kummaa historiaa.
Kuten Omenatarhassa, myös Arsenikkiväreissä on yhtenä merkittävänä teemana miestenvälinen intohimo – tarkemmin sanoen nuoremman vanhempaan mieheen kohdistama halu, joka saa väkivaltaisiakin sävyjä. Tämä ”murhakatamiitin” hahmo on oikeastaan muunnos antiikin Kreikasta tutusta rakastaja-rakastettu -kuviosta. Arsenikkiväreissä käsittelen myös arkaluontoista aihetta: miehiä rakastavan (nuoren) miehen naisia kohtaan tuntemaa, mustasukkaisuuden motivoimaa vihaa ja katkeruutta. Lopullinen päämäärä on kuitenkin tuosta murhakatamiittivaiheesta miehistyminen, siinä missä Omenatarhan päähenkilöt oppivat ottamaan elämänsä omiin käsiinsä.
Runokokoelman nimi tulee niin kutsutusta keisarinvihreästä – arsenikista ja kuparista tehdystä, säkenöivän vihreästä väriaineesta, jota on sanottu maailman myrkyllisimmäksi väriksi. ”Myrkynvihreä” tarkoittaa juuri tätä väriä. Yhdistettä käytettiin 1700-1800-luvuilla värjäämään kauniin vihreäksi melkein mitä tahansa, karamelleista lähtien, huolimatta siitä että sen myrkyllisyys oli tiedossa. Kaikki, mikä on sekä kaunista että vaarallista, on ylivertaista.
Arsenikkivärien virallinen julkistustilaisuus pidetään Tampere Steampunk Festivalin yhteydessä 16.9.2021 klo 18.00-20.30 Panimoravintola Plevnan isossa avokabinetissa. Kyseessä ovat Enostonen ja Nysalor-kustannuksen yhteisjulkkarit, joissa julkistetaan samalla puolisoni, kuvataiteilija Rimma Joonatan Erkon esikoisrunokokoelma Liminaalitilat.
Kiitän runoilija Juha Kulmalaa kullanarvoisista kommenteista epämääräisen runokasan muuttamiseen käsikirjoitukseksi, Enostonen päällikkö Kalle Niinikangasta lopullisesta toimitustyöstä, Rimmaa kansikuvasta sekä Pirkanmaan Taikea runoilijantyöni taloudellisesta tukemisesta.
EDIT: Korjattu minun ja Rimman runokokoelmien yhteisjulkkarien ajankohta ja paikka.
Vuosi sitten Haamu Kustannus julkaisi teokseni Aaveiden Turku, jossa esittelin turkulaisia kummitustarinoita ja niiden historiallista taustaa. Sen menestyksen (ensimmäinen painos myytiin nopeasti loppuun) takia aloimme Haamun Tiina Hautalan kanssa nopeasti miettiä kirjasarjan seuraavaa osaa. Turku oli käsitelty, mutta millaisia ovat Tampereen aaveet?
Minähän muutin Tampereen Hervantaan vuoden 2018 toiseksi viimeisenä päivänä. Syynä oli se tavallinen, eli rakkaus. Olimme Rimma Joonatan Erkon kanssa alkaneet edeltävänä kesänä seurustella – niin siinä kävi, että juhannusta edeltävänä viikonloppuna olin mennyt Tampereelle sinkkuna ja palannut sieltä varattuna miehenä. Ja kaukosuhde on kauniisti sanottuna syvältä, kuten kaikki sen kokeneet tietävät.
Rimma astui luontevasti työparikseni, kun aloin kirjoittaa teosta nimeltä Aaveiden Tampere. Lähes paljasjalkaisena manselaisena hän tiesi valmiiksi jotain tamperelaisista kummittelupaikoista ja tunsi ihmisiä, jotka tiesivät lisää. Kauhistuttava kansanperinne ynnä muut makaaberin valtakuntaan kuuluvat asiat olivat hänelle yhtä tuttuja kuin minulle – hän tekee parhaillaan gradua suomalaisen kansanrunouden groteskeista piirteistä. Hiihtävä surma, Rimman toimittama karmeiden kansanrunojen kokoelma, ilmestyi (liiankin osuvasti) menneenä ruttokeväänä 2020.
Tampere on kaupunkina hyvin toisenlainen kuin Turku. Se on huomattavasti nuorempi ja modernimpi; sen perusti kuningas Kustaa III vuonna 1779, valistuksen ihanteet ja kehittyvän teollisuuden tarpeet mielessään. Jos Turku on Suomen Rooma ja Pariisi, Tampere on Suomen steampunk-pääkaupunki. Yhtäläisyyksiäkin toki on, ainakin mitä kummitusjuttuihin tulee. Esimerkiksi kartanoromantiikka on samanlaista Pirkanmaalla ja Varsinais-Suomessa. Tampereella sijaitsevat Milavidan eli Näsilinnan palatsi sekä Hatanpään ja Haiharan kartanot, Turussa taas Brinkhallin kartano ja Vanhan Suurtorin vanhat ökytalot, ja kaikkiin liittyy aavetarinoita. Samoin kodinhaltiatyyppisistä lempeistä kummituksista – hengistä, joiden oletetaan jääneen vahtimaan entistä kotiaan tai työpaikkaansa – kerrotaan samanlaisia tarinoita molemmissa kaupungeissa.
Yksi kollektiivinen trauma on Tampereen aavetarinaperinteessä ylikorostunut ja se on vuoden 1918 sisällissota. Vertailun vuoksi: sisällissota mainitaan Turku-kirjassa yhdessä kymmenestä luvusta. Aaveiden Tampereessa seitsemässä. Tampereella taisteltiin verisesti, siellä oli vankileiri punaisille ja itse kaupunkikin kärsi pommituksissa suuria tuhoja. Vuoden 1918 tapahtumat ovatkin Tampereella, punaisessa kaupungissa, yhä aivan toisessa mittakaavassa arka asia kuin muualla Suomessa. Ne ovat totisesti pimeää historiaa kummitusjuttujen taustalla.
Aaveiden Tampere ilmestyy marraskuussa. Sen viralliset julkistajaiset pidetään 25.11.2020 klo 19–21 Tahmelan Huvilassa (Uramonkatu 9, Tampere). Ennen niitä esittelen kirjaa klo 18.00–18.15 Tampere-talon Aulaklubilla osana Tampereen Kirjaviikon ohjelmaa. Kirjaa voi ostaa Aulaklubilta ja julkkareista sekä Haamun verkkokaupasta.
Kannattaa tulla myös kuuntelemaan, kun Rimma ja minä puhumme yleisemmin karmivasta kansanperinteestä Spefistisillä kirjamessuilla Helsingin Pasilassa 24.10.2020 klo 14.30.
Huhtikuussa, keskellä pahinta kulkutautikevättä, sähköpostiini töpsähti ilouutinen: minut oli valittu Koneen Säätiön kevään Kotiresidenssiin. Kyseessä oli kokeilu, kuinka residenssityöskentely onnistuisi taiteilijan omasta kodista käsin, vain etäyhteyttä kollegoihin pitäen.
Minulla oli ja on työn alla runokokoelma, työnimeltään Kaupunki rämeen päällä. Merkittävä osa residenssityöskentelystäni oli kuitenkin runovideoiden tekemistä. Ajatukseni oli laatia kolmeen runooni musiikkivideotyyppinen ”kuvitus”: tarinallinen video, joka tukisi runoa.
Videosta Autiohuvilan häviö.
Koska kyseessä oli kotiresidenssi, en poistunut alueelta, jossa muutenkin vietin koko kevään: kotini ja sen lähimetsät. Toisin sanoen kaikki, mitä videoilla näette, on kuvattu Tampereen Hervannassa eikä missään muualla. Uskokaa tai älkää. Samoin kuin äänitetty (tarkemmin sanoen kylpyhuoneessamme, vielä tarkemmin sanoen tyhjässä kylpyammeessa), miksattu ja leikattu kokoon, ja tietysti kirjoitettu. Kuvausapuna oli puolisoni Rimma Joonatan Erkko, jolta jostain kumman syystä sain kuvauksissa liikanimen ”Köyhän miehen Kubrick”. Rimman rakastettavan kieron mielen luomuksia ovat videoilla esiintyvät kauhunuket. Mukaan pääsivät myös kissamme, joiden näyttelijän- ja improvisointilahjat yllättivät! Ainoastaan videoiden mainiot taustaäänimaisemat tulivat kotimme ulkopuolelta, ne kun ovat Kankaanpäässä vaikuttavan monipuolisen taiteilijan Teemu Daniel Virtasen käsialaa.
Työskentelyni kesti käytännössä toukokuusta heinäkuuhun. Nyt kaikki kolme videota ovat valmiita ja katsottavissa Youtubesta. Aiheissa olivat kaikki olennaiset: traaginen rakkaus, ajankohtaisuus ja militantti glitter-uho.
Autiohuvilan häviöoli ensimmäinen valmistunut video, ja myös ensimmäinen valmistunut runo: ehdin sen itse asiassa kerran esittää runoklubilla ennen kulkutaudin rantautumista Suomeen. Kaikenlaisia ränsistyneitä ja näennäisen asumattomia huviloita esiintyy läpi tuotantoni – runoissani ja nekropunk-novelleissani nyt ainakin. Autiohuvila on voimakas symboli: aikoinaan loistelias, nyt hylätty ja rappiolla. Se muistuttaa kaiken katoavaisuudesta. Vuosien ajan näin autiohuviloista unia, yhdessä sellaisessahan kohtasin myös nekropunk-sankarittareni Charlotta Qvellstiernan ensimmäistä kertaa. Sitten ne vain loppuivat – varmaan tähän oli monia syitä. ”En enää näe autiohuviloista unia”, totesin joskus vuodenvaihteessa Rimmalle, joka sanoi lauseen kuulostavan runon nimeltä. Niin kirjoitin runon tuon fraasin ympärille. Asiahan on niin, että kauneimmankin kesän jälkeen tulee aina synkeä syksy ja hyytävä talvi – ja sen jälkeen koittaa taas uusi kevät. Runosta voi tarkkasilmäinen huomata viittauksia harvinaisen moneen suuntaan, mutta jokainen puolustaa paikkaansa. Ne ovat runon kuvaamaan tilanteeseen liittyviä vertauksia, eivät itsetarkoituksellista kikkailua. (Olen muuten oikeasti nähnyt myös runossa mainittua Klaus Fleming -unta.) Mainittakoon erikseen Bruce SpringsteeninThe River, haikea kappale josta olen aina jotenkin pitänyt.
Kuovin nokka liittyy selvemmin niihin oloihin, joissa päädyin kotiresidenssiin, eli koronaviruksen aiheuttamaan eristäytymiseen. Runo muistuttaa, että kulkutauteja on ollut läpi ihmiskunnan historian, ja paljon pahempia kuin korona. Ikoninen ruttolääkäri-hahmo pitkine nokkanaamioineen on tästä muistutuksena. Video on muutenkin kuvastoltaan katastrofihenkinen, jopa post-apokalyptinen: Hervannan hiljaiset betonibunkkerit, hylätty laskettelurinne, väestönsuoja, ruton runtelemilta näyttävät nuket… Tavalla tai toisella samoja teemoja koskettelevat novellini Rutto (antologiassa Naamiot), Marleena ja uusi maailma (antologiassa Sadan vuoden unet) ja Vyöhyke 33720 (ilmestyy tänä vuonna antologiassa Muistojemme Viistokatu). Eristysaikana sattui ilmestymään myös Rimman toimittama kansanrunokokoelma Hiihtävä surma ja muita suomalaisia kauhurunoja arkistojen kätköistä. Nimiruno kertoo, kuinkas muuten, personoidusta kulkutaudista. Kirjoitin runon alun perin kevään Karanteeniruno-hakuun, jossa etsittiin runoja esitettäväksi teksti-tv:ssä. Siitä kuitenkin tuli liian pitkä, enkä raaskinut sitä karsiakaan. Runolla ei ole mitään tekemistä Suomen vihatuimman fiktiivisen henkilön eli luutnantti Lammion, myös ”kuovina” tunnetun, kanssa… vai onko? Miettikää itse.
Kolmannella runolla taas on sitäkin enemmän. Suurenmoista roskaa on kunnianosoitus kaikille häijyille eleganteille sotaherroille ja queer-koodatuille pahiksille sekä ylistyslaulu räikeydelle, liioittelulle, suuruudenhulluudelle, hienostuneelle hedonismille ja ”luonnottomuudelle”. Suunnilleen kaikki, mistä pidän, on tiettyjen henkilöiden (lähinnä kaikenkarvaisten hyvän maun, terveen järjen, tiedostavan moraalin ja muun vastaavan vartijoiden kautta aikojen) toimesta järjestelmällisesti tuomittu jollakin tarkkaan muotoilemattomalla tavalla aivan vääränlaiseksi. Niistä saa tykätä korkeintaan ”campin” tai ”kitschin” ironisten leimojen alla. Etenkin HES:n arkkityypin olen huomannut aiheuttavan joissakin suhteetonta raivonsekaista halveksuntaa, jopa ja varsinkin silloin kun puhutaan täysin fiktiivisestä henkilöstä. Queer-koodattuja pahiksia taas kuuluu paheksua, koska ”sateenkaarevat” henkilöthän pitää esittää positiivisina sankareina tai vähintään aivan tavallisina (=tylsinä) ihmisinä. Kuitenkin queer-koodattu pahis voisi olla jollekulle ihailtava sankari – esimerkki siitä, että kultaa, kimallusta ja kissoja rakastava mies ei välttämättä ole heikko ja säälittävä uhri. (Glamoröösiys ei muuten välttämättä tarkoita myöskään siistiä ja selkeärajaista seksuaali-identiteettiä. Queer-koodattu pahis tai HES voi olla hetero, homo tai mitä vain siltä väliltä, ja usein heissä on jopa jonkinlaisen aseksuaalisuuden vivahde. Runossakin sanotaan: “Minun ei tarvitse viedä naisianne, vaikka voisinkin.”) Totta on, että HES:issä on aina jokin tragikoomisuuden häivähdys, ja queer-koodatut pahikset jäävät lopulta tappiolle. Eiväthän he muuten pahiksia olisikaan. Mutta ainakin he taistelevat loppuun asti Tavallisuutta vastaan. Runon nimen nappasin elokuvakriitikko Pauline Kaelin sitaatista: ”Henkilöllä, joka ei kykene arvostamaan suurenmoista roskaa (great trash), on hyvin vähän syytä olla kiinnostunut elokuvista.”
Artemis Kelosaari 