En ole koskaan ollut hyvä asettumaan vain yhteen kirjallisuuden- tai taiteenlajiin, joten olen ollut aina runoilija siinä missä prosaisti ja tietokirjoittaja. Minut on voinut nähdä runoklubeilla esiintymässä vuodesta 2015 lähtien.

Runojeni saaminen kansien väliin on kuitenkin ollut takkuisempi prosessi kuin proosan ja tietoteosten. Minua ei nimittäin ole koskaan kiinnostanut mikään runotyyleistä, joka on ollut millään tavalla muodikas viime vuosikymmenten aikana joko painetun lyriikan tai lavarunon kentällä: ei arkirealistinen raportointi, ei postmoderni kikkailu, ei pikkunäppärä sarkasmi eikä oikeaoppisesti identiteettipolitikoiva avautuminen.

Kaikkialla kaunokirjallisessa tuotannossani, mutta varsinkin runoissa olen halunnut yhtäältä herättää tunteita, toisaalta pohtia erilaisia hankalia kysymyksiä elämästä. Olen halunnut luoda kauneutta – ja kauneuden määrittelen äärimmäisyyksien harmoniaksi, joksikin joka samaan aikaan hämmästyttää ja tuo tuttuuden tunteen. Olen halunnut tuhota arkipäiväisyyden ja tavanomaisuuden. (Suosittelen kuuntelemaan Kertojan ääni -podcastista tämän jakson, jossa puhun näistä asioista.)

Monen tavalla tai toisella epäonnistuneen runokäsikirjoituksen jälkeen voin nyt ilokseni ilmoittaa, että ensimmäinen runokokoelmani on vihdoinkin näkemässä päivänvalon. Arsenikkivärejä ilmestyy elokuussa 2021 Enostone-kustannukselta.

Arsenikkivärejä on eräänlainen ”the best of” -teos, johon olen koonnut runojani hyvinkin pitkältä aikaväliltä. Vanhin – kokoelman avaava ”Punaista ja mustaa” – on vuodelta 2010, tuoreimmatkin jo vuodelta 2018. Tavallaan teos on läpileikkaus 2010-luvustani taiteilijana ja yksityishenkilönä. (Kyllä, henkilökohtaisia monet minunkin runoni ovat, mutta teen runoja pikemminkin itseni kautta kuin itselleni tai itsestäni.)

Arsenikkivärejä on myös eräänlainen Omenatarha-romaanin rinnakkaisteos. Molemmat ovat syntyneet pääosin 2010-luvun puolivälissä, pahimpana ”dekadenttikautenani”, Sopor Aeternusta ja Emilie Autumnia kuunnellessa. Molemmissa kirjoissa on viktoriaanista ja steampunk-vaikutteista kuvastoa ja kummaa historiaa.

Kuten Omenatarhassa, myös Arsenikkiväreissä on yhtenä merkittävänä teemana miestenvälinen intohimo – tarkemmin sanoen nuoremman vanhempaan mieheen kohdistama halu, joka saa väkivaltaisiakin sävyjä. Tämä ”murhakatamiitin” hahmo on oikeastaan muunnos antiikin Kreikasta tutusta rakastaja-rakastettu -kuviosta. Arsenikkiväreissä käsittelen myös arkaluontoista aihetta: miehiä rakastavan (nuoren) miehen naisia kohtaan tuntemaa, mustasukkaisuuden motivoimaa vihaa ja katkeruutta. Lopullinen päämäärä on kuitenkin tuosta murhakatamiittivaiheesta miehistyminen, siinä missä Omenatarhan päähenkilöt oppivat ottamaan elämänsä omiin käsiinsä.

Runokokoelman nimi tulee niin kutsutusta keisarinvihreästä – arsenikista ja kuparista tehdystä, säkenöivän vihreästä väriaineesta, jota on sanottu maailman myrkyllisimmäksi väriksi. ”Myrkynvihreä” tarkoittaa juuri tätä väriä. Yhdistettä käytettiin 1700-1800-luvuilla värjäämään kauniin vihreäksi melkein mitä tahansa, karamelleista lähtien, huolimatta siitä että sen myrkyllisyys oli tiedossa. Kaikki, mikä on sekä kaunista että vaarallista, on ylivertaista.

Arsenikkivärien virallinen julkistustilaisuus pidetään Tampere Steampunk Festivalin yhteydessä 16.9.2021 klo 18.00-20.30 Panimoravintola Plevnan isossa avokabinetissa. Kyseessä ovat Enostonen ja Nysalor-kustannuksen yhteisjulkkarit, joissa julkistetaan samalla puolisoni, kuvataiteilija Rimma Joonatan Erkon esikoisrunokokoelma Liminaalitilat.

Kiitän runoilija Juha Kulmalaa kullanarvoisista kommenteista epämääräisen runokasan muuttamiseen käsikirjoitukseksi, Enostonen päällikkö Kalle Niinikangasta lopullisesta toimitustyöstä, Rimmaa kansikuvasta sekä Pirkanmaan Taikea runoilijantyöni taloudellisesta tukemisesta.

EDIT: Korjattu minun ja Rimman runokokoelmien yhteisjulkkarien ajankohta ja paikka.