Kävimme Rimman kanssa vastikään Helsingin Kansallisoopperassa katsomassa baletin Jekyll ja Hyde. Vuosittainen reissu kyseiseen laitokseen näkyy muodostuvan meille jo perinteeksi, suunnilleen vuosi sitten näet nähtyä tuli klassikkobaletti Joutsenlampi. Tälle keväälle on mahtunut lisäksi toinenkin spektaakkelimainen esitys, nimittäin Tampereen Teatterin Anastasia-musikaali. Baletti, ooppera ja musikaali ovat kaikki lähtökohtaisen antirealistisia lajeja: ne eivät jäljennä todellisuutta, vaan luovat oman todellisuutensa.
En ymmärrä ihmisiä jotka pitävät tällaista suureellista kulttuuria tai ns. korkeakulttuuria jotenkin vaikeasti lähestyttävänä. Todennäköisesti he ovat samoja ihmisiä, jotka eivät lue muuta kuin realismia ja autofiktiota. Tai niitä, jotka valittavat työpaikkojen ja ravintoloiden pukukoodeista (jos sellaisia vielä jossain on) tai kuinka vastenmielistä ”pönötystä” erilaiset juhlatilaisuudet ovat.
Minä tunnen sielussani suunnatonta rauhaa kävellessäni pikkutakki päällä ja solmuke kaulassa Kansallisoopperan käytävällä toisten samanlaisten seassa, ja istuessani suuren salin penkille katsomaan esiripun avautumista ja mahtipontisten kulissien paljastumista. Huomattavasti enemmän kuin ah-niin-nuorekkaan-epämuodollisessa tilaisuudessa, jossa ikätoverini lojuvat farkut jalassa sohvilla. Puhumattakaan jostain lempeän osallistavasta ja hierarkioita purkavasta taideprojektista, jossa yleisö saa liikkua vapaasti esitysten seassa.
Valitettavasti Helsingin Oopperatalo näyttää ankealta laatikolta, eikä tällaiselta.
Tiedän myös, että monet ikäluokkani edustajat tai vähän vanhemmatkin pitävät oopperaa, balettia ja musikaalia – elleivät elitistisinä tai muuten vain taantumuksellisina lajeina, niin ”campina”. Tämä johtuu siitä, etteivät he postmodernismin typistämissä mielissään kykene käsittelemään liian suuria asioita. Spektaakkeli, oli kyseessä sitten ooppera, musikaali tai pyrotehosteinen stadionrock-konsertti, on lähempänä uskonnollisia menoja kuin mitään arkipäiväistä tilannetta. Siinä ihminen kohtaa jonkin itseään suuremman: fyysisen rakennelman ja ihmisjoukon tietenkin, mutta myös suuria aiheita ja tunteita. Kaikki on sekä valtavaa että täysin kontrolloitua – täydellinen vastakohta esimerkiksi nykyrunouden hengelle, jossa korostetaan pientä ja kontrolloimatonta (ns. aitoa).
Spektaakkelissa katsoja menettää arkiminänsä ja sulautuu spektaakkeliin, mutta ei muutu siitä heikommaksi, vaan päinvastoin vahvistuu. Kun katsoin Jekyll & Hyden tanssijoiden kiivasta kehonkäyttöä ja punaisen, mustan ja valkoisen (värien pyhä kolminaisuus) harkittua vuorottelua värimaailmassa, vaivuin toden totta jonkinlaiseen muuntuneeseen tajunnantilaan. Tätä kutsutaan taideteorioissa subliimin eli ylevän kokemukseksi. Spontaani kauhu (kaiken suuruus ja ihmeellisyys), joka ei kuitenkaan merkitse välitöntä vaaraa (kontrolloitu rakennelma), tuottaa tunteen ylevästä.
Ei ihme, että ”spektaakkeli” on akateemiselle tiedostavalle ihmiselle usein kirosana. Sen kiivaat aallot lyövät alleen älykön ensimmäisen hyveen, kriittisyyden. Tämä sana tarkoittaa käytännössä halua purkaa ja ironisoida kaikki olemattomiin. Jäljelle jää lähinnä masennus.
Esitänkin Kansallisoopperalle ja vastaaville laitoksille pyynnön: älkää yrittäkö olla ”helpommin lähestyttäviä” tai mitään muutakaan sellaista. Kansan syvät rivit menevät joka tapauksessa paikalliseen jäähalliin katsomaan jotain luiskaotsakoomikkoa tai aivottomia puoliriimejä hokevaa bileräppäriä, ja alakulttuuri-ihmiset taas omiin omaehtoisiin ja anarkistisiin tapahtumiinsa. Säilyttäkää edes yksi paikka, jossa on vielä elämää suurempaa glamouria ja sen edellyttämiä vaatimuksia. Eikä tämä tarkoita mitään kuristavaa yhdenmukaisuutta: Jekyll & Hyden katsojien joukossa oli hyvin monennäköisiä ja -ikäisiä ihmisiä, kuitenkin kaikki tai ainakin suurin osa näytti ottavan tilaisuuden vakavasti.
Ja ensi itsenäisyyspäivänä aion katsoa taas kerran Linnan juhlat. Enkä todellakaan valittaakseni kyseisen instituution vanhentuneisuudesta tai elitismistä.
Kokosin yhteen kaikki kysymykset, mitä minulta säännöllisesti kysytään – ja muutaman sellaisen, mitä voisi kysyä useamminkin. Ja vieläpä vastasin niihin.
Miksi kirjoitat?
Koska muuten pääni todennäköisesti räjähtäisi sinne tunkevista mielikuvitushenkilöistä ja heidän tekemisistään (tai joskus myös todella eläneiden henkilöiden kuvitelluista tekemisistä) ja/tai/eli kaikenlaisista häiritsevistä visioista. Kirjoittaminen on myös yksi oman itsensä laajentamisen muoto, eli sen mitä ikävänsorttiset ihmiset kutsuvat ”narsismiksi”.
Mitä tarkoitat sillä, että olet romantikko?
Olen romantikko sanan 1800-lukuisessa merkityksessä: vastapuolena klassismille ja realismille. Romanttinen taide on mielikuvituksen ja yksilöllisyyden taidetta. Se ei tarkoita hysteerisyyttä tai itsesäälisyyttä, vaikka sellaiseenkin välillä törmää vanhassa romanttisessa runoudessa. Nykyään moisten tunteiden paikka on onneksi lähinnä autofiktiossa ja muussa lähinnä vessapaperiksi kelpaavassa kirjallisuudessa, ja meille romantikoille jää häikäilemätön kauneuden puolustaminen.
Miten määrittelet kauneuden? Eikö se ole pelkästään katsojan silmässä?
Äskeisen pohjalta jatkan: pelkästä fiilistelystä ei synny kauneutta, vaan tarvitaan hallintaa ja voimaa. Kauneus on äärimmäisyyksien harmoniaa. Se on herkkyyttä ja raivoa, aistillisuutta ja vaarallisuutta sopivassa suhteessa. Kauneudesta voi toki olla erilaisia määritelmiä, mutta en missään nimessä usko, että kauneus on ”katsojan silmässä” tai pelkkä mielivaltainen tunne.
Millainen on täydellinen kirja?
Edelleen samalta pohjalta: äärimmäinen. Jonkinlainen traaginen jylhyys on välttämätöntä. Täytyy olla mieleenjääviä hahmoja, hyvin rakennettu juoni (oli se perinteisen tarinamallinen tai jotain muuta) ja teema, joka menee ihon alle koko olemassaolon mielekkyyteen asti. Viime vuosien suomalaisesta kirjallisuudesta minuun ovat tehneet kaikkein syvimmän vaikutuksen Janne Kuusen Sielusta sieluun -trilogia (kuinka ollakaan, se on jäänyt mediassa lähes pimentoon) ja JP Koskisen Tulisiipi (sen olisi ehdottomasti pitänyt voittaa Finlandia).
Eikö tuo voiman tai vaarallisuuden ihailu kuulosta aika fasistiselta?
En voi sille mitään, jos se siltä sinusta kuulostaa. Haluan kuitenkin elää täysillä enkä suostu pienentämään itseäni. Pidän itseäni individualistina – ja viimeksi kun tarkistin, se sulki aika tehokkaasti pois fasismin, joka on äärimmäisen kollektivistinen aatesuuntaus.
Koetko olevasi postmoderni?
En. Antipostmoderni korkeintaan. Postmodernismissa on joitakin hyviäkin asioita, kuten tietty antirealistinen esitystapa: otetaan esimerkiksi vaikka Moulin Rouge, häpeämättömän anakronistista musiikkia hyödyntävä ylenpalttisen räikeä (”camp”) elokuva. Upea elokuva. Ja rehellinen rakkaustarina, jota ei ole pilattu ironisoinnilla ja kaikkien mahdollisten mattojen alta vetämisellä. Lainatakseni kirjailija Tuomas Salorantaa: ”Postmoderni ironia on aikamme syöpä, joka pitäisi hävittää tulella ja teräksellä.”
Miksi pukeudut tuolla tavalla? Oletko aina menossa juhliin?
Elämäni on jatkuvaa juhlaa, heh. No, ehkei sentään, mutta tämä nykyisin muodikas ”rentous” ja ”epämuodollisuus” on minusta lähinnä vaivaannuttavaa. Pukeudun kotona suunnilleen samoin kuin sen ulkopuolellakin, ja liikkuessani metsässä tai vesillä minulla on usein vain jokin vähän vanhempi kauluspaita ja pikkutakki. Noudatan siis samaa metodia kuin sata vuotta sitten kaikki yhteiskuntaluokasta riippumatta: vaatteita käytetään niin kauan kuin ne pysyvät päällä, ne vain siirtyvät koko ajan likaisempiin töihin.
Onko tuo sinun tekemisesi tai olemuksesi jotain larppausta?
Ei. Elämäni ei ole liveroolipeli. En esimerkiksi yritä toistaa mitään sadan vuoden takaista sellaisenaan, vaikka imenkin vaikutteita milloin mistäkin (kuten me kaikki teemme). Elän ja olen juuri niin kuin haluan ja uskon siihen mitä edustan. Outo olen kuulemma ollut aina, vaikka kuinka olen yrittänyt ”larpata” sellaista kuin muut. Jos tämä kaikki on mahdotonta ymmärtää jollekulle pikku kyynikolle tai muulle postmodernin ajan moraalinvartijalle, niin olkoon.
Oletko ideologinen toimija?
Ihmisellä on aina jonkinlainen ideologia eli arvojärjestelmä, tai sitten hän vain sokeasti reagoi kaikkeen silkalla omalla tai lauman vaistolla. Olen puoluepoliittisesti sitoutumaton enkä nykyään asemoi itseäni vasemmistoon sen paremmin kuin oikeistoonkin, vaikka molempia leimoja minuun on vuorotellen yritetty iskeä. Edes miestenvälisistä suhteista kirjoittaminen ei tee minusta minkään sen kummemman ideologian kannattajaa – se jos mikä tulee spontaanisti selkäytimestä tai sitäkin alempaa.
Oletko oikeasti aivan tosissasi?
Ehdottomasti. Seison myös kaikkien mielipiteiden takana, joita olen esimerkiksi esseissäni esittänyt.
Oletko päästäsi vialla?
Asiantuntijoiden mukaan en. Usein tunnen itseni ainoaksi selväjärkiseksi psykoottisessa maailmassa.
Olen kaiken muun ohessa Suomen ainoa corpsepaint-maskia käyttävä lavarunoilija. Kuva: Tapio Ojala.
Miksi kirjoitat tuollaisista aiheista kuin kirjoitat? Kannibaaleja, kummituksia ja muuta kauhua?
Juuri siksi, koska olen romantikko: en ole kiinnostunut siitä, mikä on yleistä, vaan mikä kaikki on mahdollista. Haluan kartoittaa äärirajoja. Kauhu on järjen kriisi, se potkaisee jalat alta arkipäivän lainalaisuuksilta. Kauhu onkin romantiikan ajan suorimpia perillisiä nykyajassa.
Uskotko tosissasi kummituksiin?
Olen suhtautunut rajatietoasioihin skeptisellä, mutta avoimella mielellä. Toisaalta maailma, jossa sijattomia sieluja tai muita vastaavia olentoja on, on paljon mielenkiintoisempi kuin sellainen, missä kaikki on pelkkää sattumanvaraista materiaa. Yliluonnolliseen uskomisen voi nähdä yhdenlaisena romantiikkana, kapinana eräitä nykyajan pyhiä dogmeja eli rationaalisuutta ja materialismia vastaan. Tekemäni aavekirjat (Aaveiden Turku ja Aaveiden Tampere) eivät kuitenkaan pyri todistamaan sen paremmin kuin kumoamaankaan kummitusten olemassaoloa, vaan ne edustavat kansanperinteen keruuta ja pimeää historiaa.
Söisitkö ihmislihaa, jos tilaisuus tulisi?
Todellakin. Olemme myös sopineet kumppanini kanssa, että jos kloonattu keinoliha yleistyy elinaikanamme, syömme toistemme soluista kasvatetut pihvit. Se olisi hyvin romanttista.
Sinulla on siis puoliso?
Kyllä. Rimma Joonatan Erkko, jonka kanssa olen kirjoittanut Aaveiden Tampere -kirjan ja toimittanut homoeroottisten novellien antologian Hopeapisaroita.
Sinulla on siis miespuolinen kumppani? Ja olen nähnyt sinut joskus glitteriä naamassa? Oletko identiteetiltäsi queer, genderfluid tms.?
Olen biseksuaalinen mies. Hyvin yksinkertaista ja pysyvää. Esteettinen makuni on mikä on, enkä tiedä miten se liittyisi seksuaalisuuteen tai sukupuoleen.
Onko Omenatarha pelkkää homopornoa?
Ei. Se on kauhuromanttinen seikkailutarina 1900-luvun alun Lontoon alamaailmasta, vaikka siinä kyllä pannaankin paljon ja seikkaperäisesti. Omenatarha on kertomus ”huonoista miehistä” – hyväksikäytetyiksi päätyvistä katupojista ja seksin myymisen itse valitsevista nuorista homomiehistä – mutta se on myös tarina unelmien katkeransuloisesta mausta. Minkä hinnan joudumme maksamaan siitä, että pääsemme sinne minne haluamme? Alun perin romaani sai innoituksensa Oscar Wilden kohtalosta ja dekadenssikirjallisuudesta ylipäätään.
Miksi sinulla on hautausmaakuvia Instagramissa ja henkilökohtaisella Facebook-seinällä?
Olen kalmistoturisti. Jokaisessa uudessa kaupungissa käyn tutustumassa hautausmaihin ja valokuvaamassa niitä. Hautausmaat ovat historiarikkaita ja esteettisiä paikkoja. On niissä myös sellainen melankolisen romanttinen katoavaisuuden ajatus; ei ole ihme, että ensimmäiset varsinaiset romanttiset runot kirjoitettiin 1700-luvun puolivälissä hautausmaalla. Suosittelen lukemaan tämän artikkelin.
Mainitsit aiemmin, että liikut metsässä tai vesillä? Et siis ole pelkkä cityihminen?
En todellakaan. Olen aina ollut kulkija ja seikkailija. Olen tehnyt reppureissuja jalkaisin, pyörällä, autolla ja pikaveneellä, ja yksin ja parivaljakkona Rimman kanssa. Varsinkin veneily on salainen rakkauteni, joka juontaa juurensa jo lapsuuden kesiin. Syksyllä 2023 ilmestyvässä runokokoelmassani Sininen, valkoinen ja sateenkaari on paljon Suomen järviä ja rannikoita veneen ruorista käsin nähtynä.
Mitä muuta teet kun et kirjoita tai tee muutakaan kirjallista?
Treenaan salilla ja harjoittelen tarkkuusammuntaa.
Artemis Kelosaari 