Joka kerta, kun ohitan ne, katson muualle. Silmiäni särkee. Tarkoitan tietenkin Tampereen keskustassa kohoavia vinokattoisia tornitaloja, joiden seinät ovat sileää valko-harmaata laatoitusta. Toinen esimerkki voisi olla Hervantaan rakennettu kirkkaanpunainen, laatikkomainen kerrostalo. Kun taas satun kävelemään Viinikan tai Pispalan puutaloalueella, sieluni lepää – puhumattakaan ydinkeskustan jugend-korttelista.

Sama kaava toistuu muillakin kulttuurin alueilta kuin arkkitehtuurista. Verratkaamme suurta osaa modernista taiteesta (jota on vaikea erottaa jätekasoista, näytönsäästäjistä ja seinäkalusteista) 1900-luvun alun symbolismiin. Nykypäivän hittimusiikki taas on suureksi osaksi mitätöntä vinkunaa banaaleista ihmissuhdekuvioista ja puoliriimiteltyä puhelaulua laiskan biitin päälle. Jos sitä vertaa vielä menneiden vuosikymmenten populaarimusiikkiin, ero on huikea. 1980-luvulla artistit lauloivat voimakkaalla äänellä väkeviä ja tunteikkaita melodioita, 1990-luvun äänimaisemaa olivat kiivaat konerytmit ja yhtä eloisat kosketinmelodiat kuin edellisellä vuosikymmenellä. Puhumattakaan metallimusiikista, jossa aggressiivisuus (särökitaravallit) yhdistyy goottilaisiin visioihin (rakkauden/seksin ja kuoleman/väkivallan aina yhtä tehokas liitto).

Tiedän, mitä ajattelette. Näin voi ajatella vain keski-ikäistyvä nostalgikko. Hesarissakin taannoin kerrottiin, että musiikkimaku on lähinnä teini-iän trendeihin jämähtämistä. Rakennustaiteen puolella taas koulunsa käyneet arkkitehdit valistavat meitä, että uutta arkkitehtuuria on aina vastustettu ja pidetty rumana, ja kauniina pidämme nostalgisesti ”isovanhempiemme ajan” rakennuksia. Suunnilleen samoja argumentteja toistavat käsitetaiteilijat jätekasojensa keskeltä.

Valitettavasti elementtilaatikot ja romukasat ovat olleet valtavirtaa jo yli 50 vuotta, eikä niistä ole tullut sen kauniimpia kenenkään muun kuin tekijöidensä ja tämän kavereiden silmissä. Teininä en edes kuunnellut mitään sen ajan valtavirtamusiikkia, vaan 1970-80-lukujen glamrockia. Siitä pidän edelleen, mutta vielä enemmän raskaammasta metallista – monesta sellaisestakin yhtyeestä, joita ei ollut tuolloin edes olemassa tai joista en tiennyt. 1980-90-lukujen pop taas on enemmänkin lapsuuteni kuin nuoruuteni äänimaisemaa.

En toki väitä, että nämä genret olisivat ainoaa kelvollista populaarimusiikkia; ainoastaan, että ne ovat nykyajan valtavirtamusiikkiin verrattuna ylivertaisia. Jos tästä halutaan etsiä jotain korrelaatiota henkilökohtaisen elämänkulun kanssa, esittäisin enemmänkin saman teorian kuin sen kanssa, miksi koen mäntyharjuisen järvimaiseman läheisempänä kuin meri- tai tunturimaiseman, vaikka tunnistan myös jälkimmäisten kauneuden. Oma sielunmaisema on paikka, jossa on ensimmäistä kertaa tunnistanut kauneuden.

Väitänkö kuitenkin, että olisi olemassa jonkinlaista objektiivista kauneutta? Todellako? Eikö kauneus olekaan aika- ja paikkasidonnainen suure tai ”katsojan silmässä”, minkä meidän ikäluokkamme on oppinut itsestäänselvyytenä jo peruskoulussa? Erilaisia, kilpailevia kauneuskäsityksiä on toki esiintynyt jo pelkästään länsimaisessa kulttuurihistoriassa. Klassistit korostivat yksinkertaisuutta ja hillintää. Sen oppositiota on kutsuttu milloin gotiikaksi, milloin barokiksi, milloin rokokooksi ja milloin romantiikaksi ja jugendiksi.

Kuitenkin näillä kilpailevilla koulukunnilla on enemmän yhteistä keskenään kuin nykyajan hengen kanssa. Kauneuden voi molempien mukaan ajatella olevan jonkinlaista hartautta, yhteyttä johonkin suurempaan – saavutettiin tämä suuremman kokemus sitten tunteikkaan haltioitumisen tai matemaattisen tarkan järjestyksen kautta. Populaarimusiikin genreistä metalli pyrkii tällaiseen jylhyyteen; se on barokin suorin jatke nykypäivässä. ”Goottirock” taas selittänee itse itsensä.

Tiukan paikan tullen nykytaiteilijat ja -arkkitehdit myöntävät, että ei heidän teostensa ole tarkoituskaan olla kauniita. He sanovat, sanoilla tai toisilla, että kauneuteen – klassistiseen tai romanttiseen – pyrkiminen on vanhanaikaista. Loisteliaan kehäpäätelmän mukaan kauneutta ei luoda 2020-luvulla, koska se ei kuulu nykyaikaan. Se ei kuulu nykyaikaan, koska… sitä ei luoda 2020-luvulla. Koska kauneus nyt vain kuuluu menneisyyteen, sen tavoittelu olisi täten ”pastissien tekoa”, ”kitschiä” tai muuta vastaavaa epäaitoutta.

Oletetun aitouden kanssa on tietysti ristiriidassa se, että nykytaiteesta täytyy kuulemma opetella erikseen pitämään. Sellaiset universaalit reaktiot kuin symmetrian kokeminen miellyttävänä ovat huono asia. Aitous onkin jo pitkään ollut slangitermi, jonka merkitys on ”mahdollisimman epämiellyttävä”. Vähän niin kuin teininä oli hienoa ja syvällistä, kun kaikki väännettiin negatiiviseksi ja nähtiin mahdollisimman kyynisten linssien läpi. Sitä kutsuttiin ja kutsutaan kriittisyydeksi, vielä akateemisemmin myös dekonstruktioksi eli rikkomiseksi – metaforiseksi barokkipalatsin ikkunoiden pirstomiseksi ja paikkojen särkemiseksi.

Kaikkea kauniina pitämääni tarkastellessa olen tullut lopputulokseen, että kauneus tarkoittaa äärimmäisyyksien harmoniaa tai hallittua ylenpalttisuutta. Kauneuskäsitykseni yhdistää täten romantiikan ja klassismin. Ilman kontrollia syntyisi kaaosta; ilman äärimmäisyyksiä syntyisi pikkusievyyttä. Jugend-huvilat ovat oikukkaita, täynnä yksityiskohtia, mutta silti symmetrisiä ja harkittuja. Jopa oma asuintaloni Hervannassa on täten kauniimpi kuin alussa mainitsemani punainen hirvitys. Se on niin äärimmäisen kolho betonikuutio, että siinä on jo jotain jylhää ja samalla hallittua. Punainen hirvitys taas näyttää halpoine elementteineen hauraalta ja muodottomalta, samoin keskustan vinot tornit.

Äärimmäisyyksien harmonian ja hallitun ylenpalttisuuden jatkeeksi voisi tietysti lisätä muitakin määritelmiä: hienostuneen voiman, väkevän hedonismin ja tuskaisen euforian. Ehkä juuri siksi kauneus on ollut niin epämuodikasta aina 1900-luvun jälkipuoliskolta lähtien (kenties 1980-lukua lukuunottamatta). Massojen pienille ihmisille se on liian suurta ja liian vaikeaa. Erityisen mahdotonta se on tietysti nykyään, kun jo totuudesta puhuminen on elitismiä – kauneuden pitäminen arvona lienee suorastaan fasismia. Jo toistakymmentä vuotta sitten huomasin, miten epäkorrektia pelkkä siitä puhuminen oli. Se voidaan täten sivuuttaa, jatkaa romukasojen rakentamista ja perustella sitä ah-niin-aidolla, spontaanilla itseilmaisulla.

Tästä huolimatta kauneus ei ole kuollut, ei edes taiteesta. Ehkä seuraava suuri trendi kaiken pirstomisen ja roskatynnyrien penkomisen jälkeen onkin romantiikan uusin aalto, hallitun ylenpalttisuuden hyväksyminen elämän ja taiteen päämääränä. Minä ja tietyt toverini ainakin olemme siihen valmiita.