Kun 2010-luku alkoi, haaveilin olevani kirjailija. Minulla oli pöytälaatikossa joitakin novelleja sekä keskeneräinen romaanikäsikirjoitus. Olin myös hyvin onneton ihminen.

Kun 2010-luku päättyi, romaanikäsikirjoituksesta oli tullut julkaistu, kiitelty ja pienkustantamon kirjaksi ihan hyvin myynytkin esikoisromaani. Sen lisäksi olin julkaissut kaksi (paremman sanan puutteessa) non-fiction -teosta ja parikymmentä novellia, kääntänyt yhden aiemmin suomentamattoman 1600-luvun klassikkoromaanin, kirjoittanut lukuisiin lehtiin ja esittänyt lavarunoutta Suomen ja Viron suurimmissa kaupungeissa. Työtäni olivat rahoittaneet mm. Taike ja WSOY:n kirjallisuussäätiö.

Rohkenen siis sanoa olevani kirjailija. Ja aivan varmasti pystyn sanomaan olevani paljon onnellisempi kuin kymmenen vuotta sitten. Jotain kertoo se, että viime vuonna minut myös otettiin mukaan Into-kustannuksen julkaisemaan teokseen Sankaritarinoita pojille. Tästä kunnianosoituksesta olen erityisen ylpeä.

Ja tarina jatkuu. Mitäkö 2020-luku sitten tuo tullessaan? Samanlaisia eksoottisia juhlia kuin Olavi Paavolainen tulenkantajineen järjesti 1920-luvulla? Ehkä, mutta tarkoitus olisi ainakin saada julki seuraava romaani, pari runokokoelmaa, pari uutta aavetarinakirjaa… ja on minulla kaikenlaista muutakin outoa ja ihmeellistä mielessä.

Pikkusormi (tuo uusi keskisormi) pystyyn ja kohti uusia taisteluita sodassa arkea vastaan! ,,,/