Suomalainen kulttuuri – savupirttejä, suonraivausta ja muuta tylsää?

Avaan täten uuden blogin tänne kotisivuilleni. Kun kerran tänään eletään Kalevalan sekä suomalaisen kulttuurin päivää, niin kirjoitetaanpa vähän suomalaisesta kulttuurista. Kun myöhäisteini-ikäisenä kirjoitin Omenatarhan ensimmäistä versiota, moni ihmetteli, kuinka kirjan tapahtumilla ei ollut mitään tekemistä Suomen kanssa. Romaani sijoittuu kokonaan 1900-luvun alun Lontooseen, ja päähenkilöt ovat paljasjalkaisia lontoolaisia.

Syynä tähän oli toki ennen muuta se, että romaani sai innoituksensa Oscar Wilden kohtalosta. Oli luontevaa jättää tapahtumapaikka siksi mikä se oli tosielämässäkin ollut. Myönnän kuitenkin, että mukana oli ikävystyneen savokarjalaisteinin uhoa. Eli varmuutta siitä, että Suomessa tai varsinkaan Itä-Suomessa ei kerta kaikkiaan ole eikä tapahdu mitään jännittävää.

Vakiintunut suomalaisuuden narratiivi ei juuri juhli jännittävillä asioilla. Tässä maassa tehdään töitä eikä vilkaistakaan mihinkään ”turhaan” eli asioihin, jotka palvelevat jotain muuta kuin välitöntä henkiinjäämistä. Olemme ”tasa-arvoinen” maa, mikä tarkoittaa sitä, että kaikki sukupuoleen katsomatta pitävät päänsä tasaisesti painuksissa ja kulkevat samanlaisissa tuulipuvuissa. Menneisyyden Suomessa asuttiin savupirteissä, raivattiin soita ja purtiin pettuleipää, mitä nyt välillä käytiin kuolemassa rivimiehinä sodassa.

Ei glamouria. Ei suuria persoonia. Ei seikkailuja tai vertahyytäviä tarinoita, eikä varsinkaan mitään spekulatiivista – suomalainen pitää jalkansa maassa. Ei elämää suurempaa rakkautta, kaikkein vähiten miesten välillä, koska homojahan on vain Ruotsissa. Ei kauneutta eli hallittua äärimmäisyyttä – korkeintaan sattumanvaraisia raivonpurkauksia. Ei tippaakaan sitä vaikeasti määriteltävää tekijää, mitä paremman puutteessa kutsun hohdoksi: ajatusta jostain elämää suuremmasta, joka kuitenkaan ei tarkoita yksilön kutistumista kokonaisuuden rattaaksi, vaan päinvastoin vahvistumista tuon suuremman kautta.

Kaikki sellainen oli jossain muualla. Kuten Lontoossa, Pariisissa tai Venetsiassa.

Kuolettavan masentavaa. Eero Järnefeltin maalaus “Raatajat rahanalaiset”, tunnetaan myös nimellä “Kaski”, vuodelta 1893.

Onneksi nykyään tiedän paremmin. Esimerkiksi Suomen kirjallisuuden vanhin kannibaalitarina löytyy – Kantelettaresta. Lauri Simonsuuren toimittama kansantarinakokoelma Myytillisiä tarinoita on silkkaa gotiikkaa. Kalevalan sankarit voi halutessaan nähdä melko säälittävinä epäonnisine naisenhakureissuineen, mutta esimerkiksi Lemminkäinen on juuri sellainen kontroversiaali sankarihahmo, jollaisen voisin itsekin kuvitella kirjoittavani. Kiivas, ylimielinen, rämäpäinen hedonisti.

Toiseksi, Suomessa tietenkin on ollut suuria persoonia, loisteliasta elämää ja karmivia skandaaleja. Hieman Lemminkäisen oloinen tosielämän kulttuurihahmo oli 1800-luvulla Elias Lönnrotin pahin kilpailija, juvalaissyntyinen Kaarle Akseli Gottlund, jonka mielestä savon murre soveltui erinomaisesti runouden kieleksi. Saman aikakauden fennomaanien riveissä vaikutti eksentrinen aatelismies Joutsenosta, Fredrik Cygnaeus venetsialaisessa viitassaan ja ”kultapojat kainalossaan”. Kansallissankari Gustaf Mannerheim oli moderni häijy elegantti sotaherra, tsaarin Venäjän hienostuneeseen upseerikulttuuriin kasvanut viileän omanarvontuntoinen aristokraatti. Ja niin poispäin.

Viisastumiseeni vaikuttivat tietysti myös ne useat suomalaiset spefikirjailijat, jotka hyödyntävät suomalaista mytologiaa tuotannossaan – ennen muuta Juha Jyrkäs, mies joka soittaa heviä sähkökanteleella. Hänen pyrkimyksensä suomalaiskansallistaa esimerkiksi miekka&magia -genreä sai osakseen vilpittömän arvostukseni heti kun Jyrkkäästä ensi kertaa kuulin. (Ja odottelen yhä suomalaista Kama Sutraa, jonka hän vannoi aikoinaan kirjoittavansa.)

Viimeistään vuonna 2017 annoin anteeksi jopa savokarjalaisuudelleni, kun sain Varjojen lumo -antologiassa julki goottilaisen novellini ”Se mistä ei voi puhua”. Nimettömään itäsuomalaiseen pikkukaupunkiin sijoittuvassa novellissa oli kaikki tarvittava: iso rappeutuva maalaistalo, pontikkaa, kolmanteen polveen siirtyviä pervitiininhuuruisia sotatraumoja, kiellettyä miestenvälistä rakkautta sekä – no, spoilauksen välttämiseksi tyydyn kertomaan vain, että tuo rakkaus päättyy harvinaisen groteskisti. Reilu vuosi sitten puolestaan ilmestyi toimittamassani Hopeapisaroita-antologiassa novelli ”Kaunis ja hyödytön”, joka sijoittuu post-postapokalyptiseen Itä-Suomeen. Jossa elää keskenään lisääntyviä nahkahomoja. Kyllä, luitte oikein. Ja kyllä, he tietenkin haastavat itämurretta.

Suomen kansainvälisesti tunnetuin kuvataiteilija hyödynsi perisuomalaista kuvastoa omilla ehdoillaan.

Tällä hetkellä työpöydälläni odottaa viimeistä editointiaan kaksi käsikirjoitusta. Romaani, joka sijoittuu yllä kuvailtuun maailmaan. Ja runoteos, joka kantaa työnimeä Sininen, valkoinen ja sateenkaari. Nimensä mukaisesti kokoelman tarkoituksena on katsoa Itä-Suomen järviä, mäntyisiä harjuja, korpikuusikoita ja pikkukaupunkeja uusin silmin. Etsiä sieltä sitä äärimmäisyyksien harmoniaa ja hohtoa, jota nuorempana etsin Euroopasta. Sekä paikkaa kaltaiselleni levottomalle, unelmoivalle kulkijalle, joka rakastaa toista miestä ja sanoo sen ääneen.

Eivätkä ne ole olleet niin vaikeita löytää kuin joku voisi kuvitella. Ja jos niitä ei löydy valmiiksi, ne pitää luoda – pätee mihin tahansa tilanteeseen. Toivotan täten hyvää Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivää kaikille.

Eräs marttyyrikuolema, neon noir ja Rammstein, eli näin alkoi uusi ura teatteriohjaajana

Kun olin lapsi, kristillinen pääsiäiskertomus teki minuun syvän vaikutuksen. Kasvoin toki tapakristityssä kodissa ja olin sydämessäni uskovainen aina myöhäisteini-ikään asti. Pääsiäiseen ja erityisesti kiirastorstain ja pitkäperjantain tapahtumiin kohdistuvassa viehtymyksessäni taisi kuitenkin olla yhtä paljon tekemistä sen kanssa, että yhtä lumoutuneena minä tuohon aikaan luin uutiset Estonian uppoamisesta ja Bosnian verilöylyistä. Puhumattakaan kaikesta, missä viitattiin kannibalismiin. Ottakaa ja syökää, tämä on minun ruumiini.

Enpä vain arvannut, kun aikoinaan tuijotin pääsiäisnäytelmiä ja odotin vangitsemis- ja ristiinnaulitsemiskohtauksia, että jonain päivänä ohjaisin itse oman pääsiäisnäytelmäni. Eräänlaisen.

Vuonna 2021 lähdin mukaan MANNERmainen-hankkeeseen, jonka tarkoitus oli juhlistaa Eeva-Liisa Manneria, Suomen suurinta modernistirunoilijaa, tämän 100-vuotisjuhlavuonna. Pirkkalaiskirjailijoiden, Kirjoittajayhdistys Viitapiirin ja Tukkateatterin jäsenistä koottu kirjoittajaryhmä sai tehtäväkseen sovittaa näyttämölle tekstejä Mannerin novellikokoelmasta Kävelymusiikkia pienille virtahevoille (1957). Selaillessani kokoelmaa vastaani tuli useita vaikuttavia tekstejä. Kokoelman läpäisi sama hahmoton melankolia ja eksistentiaalinen angsti kuin koko Mannerin tuotannon, mutta vieläkin voimakkaampana. Kaikki novellit vaikuttivat kiertävän samoja ydinkysymyksiä: onko missään mitään järkeä, ja olemmeko lopulta kuitenkin yksin?

Sitten pysähdyin. Yhden novellin luettuani tiesin välittömästi, että tämä minun täytyisi kirjoittaa näytelmäksi. Tai eihän Kalastajan kuolema ollut edes novelli, vaan pikemminkin noin 300 sanan mittainen houreinen ja groteski proosaruno ilman dialogia. Aiheena oli apostoli Pietarin marttyyrikuolema.

Pyhän Pietarin marttyyrikuolema sellaisena kuin Michelangelo sen maalasi.

Raamatussa Pietari on aluksi tavallinen kalastaja ja nimeltään Simon, mutta hänet seuraajakseen kutsuva Jeesus Nasaretilainen nimeää hänet Kallioksi, kreikaksi Petros – suomalaisittain Pietari. Pietari on kiivas mies ja Jeesuksen intohimoisin opetuslapsi, joka silti tai juuri siksi ei tunnu aina tajuavan nasaretilaisen saarnamiehen perimmäistä sanomaa. Kun Jeesus kiirastorstaina pesee opetuslastensa jalat – äärimmäinen nöyryyden ele – Pietari järkyttyy ja kieltäytyy kunniasta. Jeesuksen vastatessa, ettei Pietari siinä tapauksessa ole tervetullut hänen valtakuntaansa, Pietari pyytää kiireesti Jeesusta pesemään häneltä jalkojen lisäksi kädet ja pään. Pitkin evankeliumeja Pietari vannoo suojelevansa Jeesusta, mutta tämä pikemminkin ärsyyntyy. Paitsi että hän tietää tehtävänsä maan päällä, hän lopulta kiirastorstain iltana töksäyttää, että ennen kukon aamuöistä laulua Pietari tulee kolmasti kieltämään tuntevansa hänet. Ja näin Pietari tulee tehneeksi.

Siitä huolimatta Pietari nousee Jeesuksen jälkeen seurakunnan johtoon. Lopulta hänetkin teloitetaan ristiinnaulitsemalla, kuten Rooman valtakunnassa tavattiin tehdä vaarallisille kapinoitsijoille ja muille kriminaaleille. Legendan mukaan Pietari vaati, että hänet naulittaisiin ristille pää alaspäin – Jeesushan kuoli ristillä tavanomaisesti pää ylöspäin. Pyhästä Pietarista tuli kalastajien suojeluspyhimys, jonka uskotaan myös vartioivan taivasten valtakunnan avaimia.

Jäin pohtimaan Pietaria hahmona (kuumapäinen, arvaamaton, pakkomielteinen, ts. kaikkea mitä hyvä hahmo on) ja novellissa esiintyvää monitulkintaista symboliikkaa. Kala: Pietari on kalastaja, Jeesus sanoo Raamatussa tekevänsä hänestä ”ihmisten kalastajan”, viisi leipää ja kaksi kalaa, ja myös alkukristityt käyttivät tunnuksenaan kalaa, koska kreikan kielen sanat ”Jeesus Kristus Jumalan Poika Vapahtaja” lyhentyvät muotoon IKHTYS – kala. Kyyhkynen, Pyhän Hengen symboli ja novellin mukaan ”ahne ja itsekäs lintu”. Kukko, turhamaisuuden symboli, jonka laulu oli novellissa ”soinut hänen korvissaan siitä lähtien kun hän kielsi”. Kristinuskon äärimmäisen nöyryyden korostus, pääsiäiskertomuksen ja marttyyrilegendojen perimmäinen sadomasokismi. Riippumattomuus lihallisesta todellisuudesta. Maailma ylösalaisin: ensimmäinen on viimeinen, viimeinen on ensimmäinen.

Kun olin muutaman kerran havahtunut sängystäni nukahtamispisteessä ja juossut työhuoneelleni kirjoittamaan muistiinpanoja, näytelmä alkoi hiljalleen hahmottua. Kuvaus pakkomielteisestä ihailusta, joka ei kuuntele edes sen kohdetta, ja halusta olla erityinen. Onko nöyryys vain ylpeyden petollisin naamio? Pakenevatko päämäärät sitä kauemmas, mitä raivoisammin niitä yrittää saavuttaa? Ja onko ihminen lopulta aina yksin, varsinkin ollessaan erityinen ja pyhä? Kuten Till Lindemann laulaa Rammsteinin kappaleessa Engel, tästä syystä hän ei ainakaan halua olla enkeli. Mutta voiko yksinäisyyden tai kuoleman voittaa muutoin kuin niitä syleilemällä?

Mainittu Engel muuten tosiaan soi näytelmässä, kuten myös Lindemannin omaa nimeä kantavan sivuprojektin hienot kappaleet Blut ja Platz Eins. Siirsin Pietarin ja Jeesuksen, kiivaan ex-kalastajan ja eksentrisen kultinjohtajan, neonvaloa hehkuvan varjoisan kaupungin takapihoille poisheitettyjen glitter-esineiden keskelle. Kristinuskoon on aina kuulunut pyhän näkeminen halveksitussa – viimeinen on ensimmäinen, ja taivasten valtakunta kuuluu lasten kaltaisille – joten mikseipä siis kitschiksi tuomitussa estetiikassa? Ja mihinpä muuhun epäilyttävät, hurmahenkiset, kulkurielämää viettävät kulttilaiset (koska sitähän alkukristityt olivat) neon noir -kaupungissa pukeutuisivat kuin nahkaan ja niitteihin? Tämän vastapuolena toimivat järkevät ja hillityt Rooman valtakunnan kansalaiset tummissa puvuissaan.

Tämän viikon lauantaina, 4.2.2023, Tukkateatterilla siis saa ensi-iltansa 5MANNERTA, jonka yksi osa tämä ytimekkäästi Kalastajaksi ristimäni lyhytnäytelmä on. Debytoin täten paitsi käsikirjoittajana, myös ohjaajana. Jos joku näkee näytelmässäni yhteyksiä Jari Halosen kulttielokuvaan Lipton Cockton (1995), en vastusta. Eihän se ole neon noir -kaupunki eikä mikään, jossa ei ole kukkoja. Saattaa näytelmän kerrontatavassa olla kaikuja surrealistisen animaation mestari Katariina Lillqvistiltäkin. Täytyy lopuksi sanoa, että on ollut hienoa tehdä yhteistyötä niin omistautuneen ja osaavan porukan kanssa kuin Tukkateatterilla on – kiitos Vili, Maria ja muut näyttelijät, kiitos tekniikka, kiitos tuotantopuoli. Ensi kerralla teen sitten täyspitkän näytelmän kokonaan oman idean pohjalta.

Ja se ideakin saattaa minulla jo olla.

Tulossa: Kaupunki rämeen päällä

Ilokseni voin todeta, että minulta ilmestyy kuin ilmestyykin myös tänä vuonna kirja – viiden vuoden julkaisuputki ei katkea. Kyseinen kirja on toinen runokokoelmani, nimeltään Kaupunki rämeen päällä, ja kustantajana aiemminkin spefirunoudessa kunnostautunut Nysalor.

Ote suoraan takakannesta: Kaupunki rämeen päällä on nelinäytöksinen kuvaus taistelusta tyhjyyttä vastaan. Siinä kuljetaan syvimmissä kuiluissa ja sädehtivimmissä torneissa, ja kohdataan sotasankareita ja kouluampujia, uudisraivaajia ja hulluja kuninkaita. Se on runokokoelmallinen suuruudenhulluutta ja narsismia – tai suurta voimaa ja yksilöllisyyttä. Kaiken takana piilee kysymys: voiko ja pitääkö ihmisen luoda itse oma maailmansa?

Jos Arsenikkivärejä oli dekadenssikirjallisuuden inspiroima, Kaupunki rämeen päällä on modernia barokkirunoutta. Jo kirjan nimi viittilöi tähän suuntaan. Versailles’n palatsi ja Pietarin kaupunki rakennettiin kaikessa kimalluksessaan 1600-1700-lukujen taitteessa autioiden rämeiden päälle. Myös Venetsia, jonka kulta-aika ajoittuu suunnilleen samalle ajalle, ainakin toistaiseksi seisoo ylväästi merenrantasuon päällä vastoin kaikkea todennäköisyyttä. Samaa voisi sanoa asteekkien pääkaupungista Tenochtitlánista, nykyisestä Ciudad de Méxicosta, joka rakennettiin käytännössä rämeiseen järveen. Kuinka ollakaan, asteekkikulttuurissa on paljonkin samaa kuin barokin ajan Euroopan kulttuurissa. Suosittelen lukemaan paitsi täällä arvioimani kirjan, myös novellini Rutto antologiasta Naamiot (Osuuskumma 2018) sekä Kolibrit antologiasta Joulukalenteri V (Reuna 2019).

Kaupunki rämeen päällä on siis sen symboli, jota näinä keskinkertaisuuden aikoina moni varmasti paheksuen kutsuisi narsismiksi. Se on jotain suurta, hehkuvaa ja kontrolloitua – äärimmäisyyksien sopusointua eli kauneutta – jonka hallitsija pystyttää valtansa ja kunnianhimonsa voimin kaoottiselle suolle edes ihmishenkiä säästelemättä. Minä kuitenkin kutsun rämeen päälle rakennettua kaupunkia symboliksi tietoiselle, yksilölliselle olemassaololle. Sellaisen rakentajan ei tarvitse olla kuningas tai keisari – paitsi ehkä itselleen. Kaupunki on merkitys merkityksettömässä maailmassa, oma elämä sellaisena kuin sen tahtoo. Räme, jonka päällä se lepää, on välinpitämätön luonto geeniarpajaisineen, lannistava yhteiskunta, henkilökohtaiset traumat, henkilökohtaiset viholliset pitkin elämää. Jokaisella lienee oma rämeensä. Oma tyhjyys, josta lähtee liikkeelle.

Kaupunki rämeen päällä jatkaa siis Arsenikkivärien teemoja, mutta kypsemmin ja hallitummin. Epätoivoiset rakastumiset on jätetty taakse, ja päämääriä on enää yksi: voitto taistelussa merkityksettömyyttä vastaan. Pitkin kokoelmaa käydään läpi erilaisia sankareita keskellä tätä taistelua tavalla tai toisella – voi hyvinkin olla, että kaikki sankaruus- ja nerouspyrkimykset ovat pohjimmiltaan tätä. Vastaan tulee perinteisiä sotasankareita ja häijyjä elegantteja sotaherroja, mutta myös kouluampujan ja sarjamurhaajan kaltaisia traagisia hahmoja, ”torakkamessiaita”. Tällaiset hahmothan ovat usein viimeiseen asti muserrettuja yksilöitä, yhteisönsä syntipukkeja ja sylkykuppeja. Kunnes he nousevat viimeiseen, veriseen taistoon koko sitä ihmiskuntaa vastaan, joka on heidät käytännössä sulkenut ulkopuolelleen. Nykyään on muodikasta ”purkaa sankarimyyttejä”, mutta Kaupunki rämeen päällä pikemminkin vain käsittelee niitä ja inspiroituu niistä – jopa rakentaa uusia sellaisia.

Suurin osa Kaupungin runoista on kirjoitettu ruttovuonna 2020, mutta mukana on vanhempiakin tekstejä. Vanhin lienee vuodelta 2015 peräisin oleva, monessa runotapahtumassakin kuultu kannibaaliruno Lihaa! Kokoelmasta löytyvät painettuina myös runot Autiohuvilan häviö, Suurenmoista roskaa ja Kuovin nokka, joiden videot ovat yhä katsottavissa Youtubesta. Kuten Arsenikkiväreistä – itse asiassa sitä enemmänkin – runoista voi etsiskellä viittauksia niin historiaan, eri mytologioihin, klassikkokirjallisuuteen kuin populaarikulttuuriinkin. Barokkirunouteni vaeltelee ajan, paikan ja arkipäivän tuolla puolen, myytinomaisessa antitodellisuudessa. Runoushan on kieli unen ja filosofian välissä.

Kiitän Koneen Säätiötä ja Taiteen edistämiskeskusta työskentelyni tukemisesta, Matti Järvistä kustantamisesta ja kustannustoimituksesta, Rimma Joonatan Erkkoa kansikuvasta, ateljeekriitikkoudesta ja olemassaolosta noin muutoin, sekä kaikkia historian ja fiktiivisten maailmojen häijyjä elegantteja sotaherroja inspiraatiosta.

Kirja julkistetaan virallisesti Tampere Steampunk Festivalilla 2022. Perjantaina 16.9. vietetään julkkareita Finlaysonin Speakeasyn alakerrassa klo 20 alkaen, lauantaina 18.9. klo 18.30 kerron teoksen tarinan ja heitän muutaman runon festivaalin markkina-alueen eli Vooninki-rakennuksen 1. kerroksen lavalla. Tulkaa ihmeessä nykäisemään hihasta.

Tulossa: Arsenikkivärejä

En ole koskaan ollut hyvä asettumaan vain yhteen kirjallisuuden- tai taiteenlajiin, joten olen ollut aina runoilija siinä missä prosaisti ja tietokirjoittaja. Minut on voinut nähdä runoklubeilla esiintymässä vuodesta 2015 lähtien.

Runojeni saaminen kansien väliin on kuitenkin ollut takkuisempi prosessi kuin proosan ja tietoteosten. Minua ei nimittäin ole koskaan kiinnostanut mikään runotyyleistä, joka on ollut millään tavalla muodikas viime vuosikymmenten aikana joko painetun lyriikan tai lavarunon kentällä: ei arkirealistinen raportointi, ei postmoderni kikkailu, ei pikkunäppärä sarkasmi eikä oikeaoppisesti identiteettipolitikoiva avautuminen.

Kaikkialla kaunokirjallisessa tuotannossani, mutta varsinkin runoissa olen halunnut yhtäältä herättää tunteita, toisaalta pohtia erilaisia hankalia kysymyksiä elämästä. Olen halunnut luoda kauneutta – ja kauneuden määrittelen äärimmäisyyksien harmoniaksi, joksikin joka samaan aikaan hämmästyttää ja tuo tuttuuden tunteen. Olen halunnut tuhota arkipäiväisyyden ja tavanomaisuuden. (Suosittelen kuuntelemaan Kertojan ääni -podcastista tämän jakson, jossa puhun näistä asioista.)

Monen tavalla tai toisella epäonnistuneen runokäsikirjoituksen jälkeen voin nyt ilokseni ilmoittaa, että ensimmäinen runokokoelmani on vihdoinkin näkemässä päivänvalon. Arsenikkivärejä ilmestyy elokuussa 2021 Enostone-kustannukselta.

Arsenikkivärejä on eräänlainen ”the best of” -teos, johon olen koonnut runojani hyvinkin pitkältä aikaväliltä. Vanhin – kokoelman avaava ”Punaista ja mustaa” – on vuodelta 2010, tuoreimmatkin jo vuodelta 2018. Tavallaan teos on läpileikkaus 2010-luvustani taiteilijana ja yksityishenkilönä. (Kyllä, henkilökohtaisia monet minunkin runoni ovat, mutta teen runoja pikemminkin itseni kautta kuin itselleni tai itsestäni.)

Arsenikkivärejä on myös eräänlainen Omenatarha-romaanin rinnakkaisteos. Molemmat ovat syntyneet pääosin 2010-luvun puolivälissä, pahimpana ”dekadenttikautenani”, Sopor Aeternusta ja Emilie Autumnia kuunnellessa. Molemmissa kirjoissa on viktoriaanista ja steampunk-vaikutteista kuvastoa ja kummaa historiaa.

Kuten Omenatarhassa, myös Arsenikkiväreissä on yhtenä merkittävänä teemana miestenvälinen intohimo – tarkemmin sanoen nuoremman vanhempaan mieheen kohdistama halu, joka saa väkivaltaisiakin sävyjä. Tämä ”murhakatamiitin” hahmo on oikeastaan muunnos antiikin Kreikasta tutusta rakastaja-rakastettu -kuviosta. Arsenikkiväreissä käsittelen myös arkaluontoista aihetta: miehiä rakastavan (nuoren) miehen naisia kohtaan tuntemaa, mustasukkaisuuden motivoimaa vihaa ja katkeruutta. Lopullinen päämäärä on kuitenkin tuosta murhakatamiittivaiheesta miehistyminen, siinä missä Omenatarhan päähenkilöt oppivat ottamaan elämänsä omiin käsiinsä.

Runokokoelman nimi tulee niin kutsutusta keisarinvihreästä – arsenikista ja kuparista tehdystä, säkenöivän vihreästä väriaineesta, jota on sanottu maailman myrkyllisimmäksi väriksi. ”Myrkynvihreä” tarkoittaa juuri tätä väriä. Yhdistettä käytettiin 1700-1800-luvuilla värjäämään kauniin vihreäksi melkein mitä tahansa, karamelleista lähtien, huolimatta siitä että sen myrkyllisyys oli tiedossa. Kaikki, mikä on sekä kaunista että vaarallista, on ylivertaista.

Arsenikkivärien virallinen julkistustilaisuus pidetään Tampere Steampunk Festivalin yhteydessä 16.9.2021 klo 18.00-20.30 Panimoravintola Plevnan isossa avokabinetissa. Kyseessä ovat Enostonen ja Nysalor-kustannuksen yhteisjulkkarit, joissa julkistetaan samalla puolisoni, kuvataiteilija Rimma Joonatan Erkon esikoisrunokokoelma Liminaalitilat.

Kiitän runoilija Juha Kulmalaa kullanarvoisista kommenteista epämääräisen runokasan muuttamiseen käsikirjoitukseksi, Enostonen päällikkö Kalle Niinikangasta lopullisesta toimitustyöstä, Rimmaa kansikuvasta sekä Pirkanmaan Taikea runoilijantyöni taloudellisesta tukemisesta.

EDIT: Korjattu minun ja Rimman runokokoelmien yhteisjulkkarien ajankohta ja paikka.

Tulossa: Aaveiden Tampere

This image has an empty alt attribute; its file name is aaveiden-tampere-kansi.jpg

Vuosi sitten Haamu Kustannus julkaisi teokseni Aaveiden Turku, jossa esittelin turkulaisia kummitustarinoita ja niiden historiallista taustaa. Sen menestyksen (ensimmäinen painos myytiin nopeasti loppuun) takia aloimme Haamun Tiina Hautalan kanssa nopeasti miettiä kirjasarjan seuraavaa osaa. Turku oli käsitelty, mutta millaisia ovat Tampereen aaveet?

Minähän muutin Tampereen Hervantaan vuoden 2018 toiseksi viimeisenä päivänä. Syynä oli se tavallinen, eli rakkaus. Olimme Rimma Joonatan Erkon kanssa alkaneet edeltävänä kesänä seurustella – niin siinä kävi, että juhannusta edeltävänä viikonloppuna olin mennyt Tampereelle sinkkuna ja palannut sieltä varattuna miehenä. Ja kaukosuhde on kauniisti sanottuna syvältä, kuten kaikki sen kokeneet tietävät.

Rimma astui luontevasti työparikseni, kun aloin kirjoittaa teosta nimeltä Aaveiden Tampere. Lähes paljasjalkaisena manselaisena hän tiesi valmiiksi jotain tamperelaisista kummittelupaikoista ja tunsi ihmisiä, jotka tiesivät lisää. Kauhistuttava kansanperinne ynnä muut makaaberin valtakuntaan kuuluvat asiat olivat hänelle yhtä tuttuja kuin minulle – hän tekee parhaillaan gradua suomalaisen kansanrunouden groteskeista piirteistä. Hiihtävä surma, Rimman toimittama karmeiden kansanrunojen kokoelma, ilmestyi (liiankin osuvasti) menneenä ruttokeväänä 2020.

Tampere on kaupunkina hyvin toisenlainen kuin Turku. Se on huomattavasti nuorempi ja modernimpi; sen perusti kuningas Kustaa III vuonna 1779, valistuksen ihanteet ja kehittyvän teollisuuden tarpeet mielessään. Jos Turku on Suomen Rooma ja Pariisi, Tampere on Suomen steampunk-pääkaupunki. Yhtäläisyyksiäkin toki on, ainakin mitä kummitusjuttuihin tulee. Esimerkiksi kartanoromantiikka on samanlaista Pirkanmaalla ja Varsinais-Suomessa. Tampereella sijaitsevat Milavidan eli Näsilinnan palatsi sekä Hatanpään ja Haiharan kartanot, Turussa taas Brinkhallin kartano ja Vanhan Suurtorin vanhat ökytalot, ja kaikkiin liittyy aavetarinoita. Samoin kodinhaltiatyyppisistä lempeistä kummituksista – hengistä, joiden oletetaan jääneen vahtimaan entistä kotiaan tai työpaikkaansa – kerrotaan samanlaisia tarinoita molemmissa kaupungeissa.

Yksi kollektiivinen trauma on Tampereen aavetarinaperinteessä ylikorostunut ja se on vuoden 1918 sisällissota. Vertailun vuoksi: sisällissota mainitaan Turku-kirjassa yhdessä kymmenestä luvusta. Aaveiden Tampereessa seitsemässä. Tampereella taisteltiin verisesti, siellä oli vankileiri punaisille ja itse kaupunkikin kärsi pommituksissa suuria tuhoja. Vuoden 1918 tapahtumat ovatkin Tampereella, punaisessa kaupungissa, yhä aivan toisessa mittakaavassa arka asia kuin muualla Suomessa. Ne ovat totisesti pimeää historiaa kummitusjuttujen taustalla.

Aaveiden Tampere ilmestyy marraskuussa. Sen viralliset julkistajaiset pidetään 25.11.2020 klo 19–21 Tahmelan Huvilassa (Uramonkatu 9, Tampere). Ennen niitä esittelen kirjaa klo 18.00–18.15 Tampere-talon Aulaklubilla osana Tampereen Kirjaviikon ohjelmaa. Kirjaa voi ostaa Aulaklubilta ja julkkareista sekä Haamun verkkokaupasta.

Kannattaa tulla myös kuuntelemaan, kun Rimma ja minä puhumme yleisemmin karmivasta kansanperinteestä Spefistisillä kirjamessuilla Helsingin Pasilassa 24.10.2020 klo 14.30.

Katso tästä kirjan virallinen traileri.

Kuin musiikkivideoita, mutta runoille – terveisiä Hervannan kotiresidenssistä

Huhtikuussa, keskellä pahinta kulkutautikevättä, sähköpostiini töpsähti ilouutinen: minut oli valittu Koneen Säätiön kevään Kotiresidenssiin. Kyseessä oli kokeilu, kuinka residenssityöskentely onnistuisi taiteilijan omasta kodista käsin, vain etäyhteyttä kollegoihin pitäen.

Minulla oli ja on työn alla runokokoelma, työnimeltään Kaupunki rämeen päällä. Merkittävä osa residenssityöskentelystäni oli kuitenkin runovideoiden tekemistä. Ajatukseni oli laatia kolmeen runooni musiikkivideotyyppinen ”kuvitus”: tarinallinen video, joka tukisi runoa.

Koska kyseessä oli kotiresidenssi, en poistunut alueelta, jossa muutenkin vietin koko kevään: kotini ja sen lähimetsät. Toisin sanoen kaikki, mitä videoilla näette, on kuvattu Tampereen Hervannassa eikä missään muualla. Uskokaa tai älkää. Samoin kuin äänitetty (tarkemmin sanoen kylpyhuoneessamme, vielä tarkemmin sanoen tyhjässä kylpyammeessa), miksattu ja leikattu kokoon, ja tietysti kirjoitettu. Kuvausapuna oli puolisoni Rimma Joonatan Erkko, jolta jostain kumman syystä sain kuvauksissa liikanimen ”Köyhän miehen Kubrick”. Rimman rakastettavan kieron mielen luomuksia ovat videoilla esiintyvät kauhunuket. Mukaan pääsivät myös kissamme, joiden näyttelijän- ja improvisointilahjat yllättivät! Ainoastaan videoiden mainiot taustaäänimaisemat tulivat kotimme ulkopuolelta, ne kun ovat Kankaanpäässä vaikuttavan monipuolisen taiteilijan Teemu Daniel Virtasen käsialaa.

Työskentelyni kesti käytännössä toukokuusta heinäkuuhun. Nyt kaikki kolme videota ovat valmiita ja katsottavissa Youtubesta. Aiheissa olivat kaikki olennaiset: traaginen rakkaus, ajankohtaisuus ja militantti glitter-uho.

Autiohuvilan häviö oli ensimmäinen valmistunut video, ja myös ensimmäinen valmistunut runo: ehdin sen itse asiassa kerran esittää runoklubilla ennen kulkutaudin rantautumista Suomeen. Kaikenlaisia ränsistyneitä ja näennäisen asumattomia huviloita esiintyy läpi tuotantoni – runoissani ja nekropunk-novelleissani nyt ainakin. Autiohuvila on voimakas symboli: aikoinaan loistelias, nyt hylätty ja rappiolla. Se muistuttaa kaiken katoavaisuudesta. Vuosien ajan näin autiohuviloista unia, yhdessä sellaisessahan kohtasin myös nekropunk-sankarittareni Charlotta Qvellstiernan ensimmäistä kertaa. Sitten ne vain loppuivat – varmaan tähän oli monia syitä. ”En enää näe autiohuviloista unia”, totesin joskus vuodenvaihteessa Rimmalle, joka sanoi lauseen kuulostavan runon nimeltä. Niin kirjoitin runon tuon fraasin ympärille. Asiahan on niin, että kauneimmankin kesän jälkeen tulee aina synkeä syksy ja hyytävä talvi – ja sen jälkeen koittaa taas uusi kevät. Runosta voi tarkkasilmäinen huomata viittauksia harvinaisen moneen suuntaan, mutta jokainen puolustaa paikkaansa. Ne ovat runon kuvaamaan tilanteeseen liittyviä vertauksia, eivät itsetarkoituksellista kikkailua. (Olen muuten oikeasti nähnyt myös runossa mainittua Klaus Fleming -unta.) Mainittakoon erikseen Bruce Springsteenin The River, haikea kappale josta olen aina jotenkin pitänyt.

Kuovin nokka liittyy selvemmin niihin oloihin, joissa päädyin kotiresidenssiin, eli koronaviruksen aiheuttamaan eristäytymiseen. Runo muistuttaa, että kulkutauteja on ollut läpi ihmiskunnan historian, ja paljon pahempia kuin korona. Ikoninen ruttolääkäri-hahmo pitkine nokkanaamioineen on tästä muistutuksena. Video on muutenkin kuvastoltaan katastrofihenkinen, jopa post-apokalyptinen: Hervannan hiljaiset betonibunkkerit, hylätty laskettelurinne, väestönsuoja, ruton runtelemilta näyttävät nuket… Tavalla tai toisella samoja teemoja koskettelevat novellini Rutto (antologiassa Naamiot), Marleena ja uusi maailma (antologiassa Sadan vuoden unet) ja Vyöhyke 33720 (ilmestyy tänä vuonna antologiassa Muistojemme Viistokatu). Eristysaikana sattui ilmestymään myös Rimman toimittama kansanrunokokoelma Hiihtävä surma ja muita suomalaisia kauhurunoja arkistojen kätköistä. Nimiruno kertoo, kuinkas muuten, personoidusta kulkutaudista. Kirjoitin runon alun perin kevään Karanteeniruno-hakuun, jossa etsittiin runoja esitettäväksi teksti-tv:ssä. Siitä kuitenkin tuli liian pitkä, enkä raaskinut sitä karsiakaan. Runolla ei ole mitään tekemistä Suomen vihatuimman fiktiivisen henkilön eli luutnantti Lammion, myös ”kuovina” tunnetun, kanssa… vai onko? Miettikää itse.

Kolmannella runolla taas on sitäkin enemmän. Suurenmoista roskaa on kunnianosoitus kaikille häijyille eleganteille sotaherroille ja queer-koodatuille pahiksille sekä ylistyslaulu räikeydelle, liioittelulle, suuruudenhulluudelle, hienostuneelle hedonismille ja ”luonnottomuudelle”. Suunnilleen kaikki, mistä pidän, on tiettyjen henkilöiden (lähinnä kaikenkarvaisten hyvän maun, terveen järjen, tiedostavan moraalin ja muun vastaavan vartijoiden kautta aikojen) toimesta järjestelmällisesti tuomittu jollakin tarkkaan muotoilemattomalla tavalla aivan vääränlaiseksi. Niistä saa tykätä korkeintaan ”campin” tai ”kitschin” ironisten leimojen alla. Etenkin HES:n arkkityypin olen huomannut aiheuttavan joissakin suhteetonta raivonsekaista halveksuntaa, jopa ja varsinkin silloin kun puhutaan täysin fiktiivisestä henkilöstä. Queer-koodattuja pahiksia taas kuuluu paheksua, koska ”sateenkaarevat” henkilöthän pitää esittää positiivisina sankareina tai vähintään aivan tavallisina (=tylsinä) ihmisinä. Kuitenkin queer-koodattu pahis voisi olla jollekulle ihailtava sankari – esimerkki siitä, että kultaa, kimallusta ja kissoja rakastava mies ei välttämättä ole heikko ja säälittävä uhri. (Glamoröösiys ei muuten välttämättä tarkoita myöskään siistiä ja selkeärajaista seksuaali-identiteettiä. Queer-koodattu pahis tai HES voi olla hetero, homo tai mitä vain siltä väliltä, ja usein heissä on jopa jonkinlaisen aseksuaalisuuden vivahde. Runossakin sanotaan: “Minun ei tarvitse viedä naisianne, vaikka voisinkin.”) Totta on, että HES:issä on aina jokin tragikoomisuuden häivähdys, ja queer-koodatut pahikset jäävät lopulta tappiolle. Eiväthän he muuten pahiksia olisikaan. Mutta ainakin he taistelevat loppuun asti Tavallisuutta vastaan. Runon nimen nappasin elokuvakriitikko Pauline Kaelin sitaatista: ”Henkilöllä, joka ei kykene arvostamaan suurenmoista roskaa (great trash), on hyvin vähän syytä olla kiinnostunut elokuvista.”

Virallinen pandemiapäivitys, eli kuinka tuet pienkustantamon kirjailijaa koronan aikaan

Vielä muutama viikko sitten edessä näytti olevan riemukas kevät. Edessä olivat minun ja Anni Kuu Nupposen toimittaman Kiima-novelliantologian julkaisu, kirjailijayhdistysten vuosittaiset Talvipäivät Kuopiossa, KauhuCon Helsingissä ja Metson messut Tampereella. Kirjallista ohjelmaa, kollegojen tapaamista ja – tietenkin – rivakkaa kirjojen myymistä.

Mutta kuten kaikki jo tietävät, toisin kävi.

Jokapäiväiseen elämääni ei koronavirus ole tähän asti vaikuttanut merkittävästi. Minähän joka tapauksessa istuisin suurimman osan ajasta kotona kirjailijakomerossani töihin hautautuneena ja kävisin välillä kävelylenkillä Hervannan maagisissa metsissä. Tosiasia kuitenkin on, että pienkustantajien – kuten Osuuskumman, Haamu Kustannuksen tai Salakirjojen – kirjamyynnistä merkittävä osa tulee tapahtumista. Tapahtumista, joita ei tänä keväänä ole.

carnival-1097439_1280 — *Naamiot*-antologiasta löytyy mm. sellainen ajankohtainen novelli kuin “Rutto”.

Mitä juuri sinä siis voit tehdä, jos haluat tukea pienkustantajia ja niiden kirjailijoita, kuten esimerkiksi minua? No tietenkin ostaa kirjoja nettikaupoista. Helppoa ja hygieenistä – ja monesti myös halpaa.

Muistin virkistykseksi listaus kirjoistani. Kirjan nimeä klikkaamalla pääset suoraan ostoksille.

Aaveiden Turku – kummitusjuttuja ja pimeää historiaa Suomen Turusta. Nyt myös ruotsiksi, nu även på svenska (Andarnas Åbo)! 25 % alennus koodilla KOJU25.

Kannibaalikirja – kirjoituksia ihmissyönnin historiasta. Eli vielä vähän pimeämpää menneisyyttä.

Kiima – eroottisten spefinovellien antologia. Muista myös Osuuskumman muut antologiat, joissa on (enemmän tai vähemmän kauhu)novellejani: Sirkus Synkkä, Naamiot, Murtumia maisemassa ja Varjoisilta kujilta. Kaikki puoleen hintaan koodilla TYHJENNYS20.

Ja viimeisenä muttei vähäisempänä, dekadentti ja homoerootillinen kertomus huonoista miehistä eli romaani Omenatarha.

Kymmenluku päättyi, sankaritarina jatkuu

Kun 2010-luku alkoi, haaveilin olevani kirjailija. Minulla oli pöytälaatikossa joitakin novelleja sekä keskeneräinen romaanikäsikirjoitus. Olin myös hyvin onneton ihminen.

Kun 2010-luku päättyi, romaanikäsikirjoituksesta oli tullut julkaistu, kiitelty ja pienkustantamon kirjaksi ihan hyvin myynytkin esikoisromaani. Sen lisäksi olin julkaissut kaksi (paremman sanan puutteessa) non-fiction -teosta ja parikymmentä novellia, kääntänyt yhden aiemmin suomentamattoman 1600-luvun klassikkoromaanin, kirjoittanut lukuisiin lehtiin ja esittänyt lavarunoutta Suomen ja Viron suurimmissa kaupungeissa. Työtäni olivat rahoittaneet mm. Taike ja WSOY:n kirjallisuussäätiö.

Rohkenen siis sanoa olevani kirjailija. Ja aivan varmasti pystyn sanomaan olevani paljon onnellisempi kuin kymmenen vuotta sitten. Jotain kertoo se, että viime vuonna minut myös otettiin mukaan Into-kustannuksen julkaisemaan teokseen Sankaritarinoita pojille. Tästä kunnianosoituksesta olen erityisen ylpeä.

Ja tarina jatkuu. Mitäkö 2020-luku sitten tuo tullessaan? Samanlaisia eksoottisia juhlia kuin Olavi Paavolainen tulenkantajineen järjesti 1920-luvulla? Ehkä, mutta tarkoitus olisi ainakin saada julki seuraava romaani, pari runokokoelmaa, pari uutta aavetarinakirjaa… ja on minulla kaikenlaista muutakin outoa ja ihmeellistä mielessä.

Pikkusormi (tuo uusi keskisormi) pystyyn ja kohti uusia taisteluita sodassa arkea vastaan! ,,,/

20200103_193453 — Vuoden 2019 satoa olivat kaksi enemmän tai vähemmän tietokirjaa – *Kannibaalikirja* ja *Aaveiden Turku* – sekä kaksi novellia antologioissa.

Tulossa: Kannibaalikirja, eli kirjoituksia ihmissyönnin historiasta

Se ilmestyy aivan pian, vuoden 2019 toisena kirjanani. Sen nimi on yksinkertaisesti Kannibaalikirja. Se on – ei sen enempää tai vähempää kuin ensimmäinen suomenkielinen tietoteos kannibalismista historiassa, taiteessa ja populaarikulttuurissa.

Minuthan tunnetaan erikoisista ja hämäristä aiheista niin faktan kuin fiktion puolella, mutta ihmissyönti lienee häiritsevintä, mistä olen kirjoittanut. Se kuitenkin on kiehtonut minua nuoresta saakka. Novellejani lukeneet eivät ole voineet välttää siihen törmäämistä, ja Omenatarhassa sen uhka muodostaa yhden keskeisistä juonista. Niinpä Turun kirjamessujatkoilla 2016 ehdotin Salakirjat-kustantamon Jon Hällströmille, että voisin kirjoittaa kirjallisen esseitä aiheesta – luoda yleiskatsauksen siitä, mikä on historiassa saanut ihmiset syömään toisia ihmisiä ja kuinka kannibalismia on käsitelty taiteessa ja viihteessä. Kuinkas muuten, hän innostui.

Teos sai tukea Suomen Tietokirjailijoilta ja WSOY:n kirjallisuussäätiöltä. Ja nyt se on todellisuutta.

Kannibaalikirja_Kansi — Komean kannen taiteili Kalervo Sammalvehrä.

Kannibaalikirjan viralliset julkistajaiset pidetään Helsingin kirjamessuilla lauantaina 26.10. klo 16 Salakirjojen pöydässä (7r98). Luonnollisesti kirjaa, samoin kuin Omenatarhaa, on sieltä ostettavissa. Kannibaalikirjan parhaita paloja (eheheh) esittelen myös sunnuntaina 27.10. klo 13 Kruununhaka-lavalla. Eivätkä syksyn esiintymiseni aihetta koskien lopu tähän: Hämärä-kirjallisuustapahtumassa, Tampereen Kulttuuritalo Laikussa 16.11. klo 12, luennoin kaunokirjallisuuden kannibaaleista.

Millainen on tyypillinen kannibaali, mistä yllättävästä paikasta löytyy Suomen kirjallisuuden ensimmäinen ihmissyöntikuvaus – ja miltä se ihmisliha oikein maistuu? Tule kuuntelemaan Helsinkiin ja Tampereelle (ja osta se kirja), niin tiedät. Taustamusiikiksi lukemiseen voi etsiä Spotifysta “Kannibaalien soittolistan”, johon olen koonnut kannibaaliaiheisia kappaleita – hyvin laidasta laitaan.

Turun aaveet saapuvat messukeskukseen

Nimittäin Turun kirjamessuille 2019.

LAUANTAINA 5.10. minuun voi jo törmätä messuilla Osuuskumman pöydän (A/80) takana klo 13-15 ja 17-18. Tämä tarkoittaa mm. sitä, että novelliantologiat Sirkus Synkkä ja Naamiot ovat tuolloin ostettavissa ainakin yhden kirjoittajan signeerauksella. (Naamioistahan löytyy maagisrealistinen murhatrilleri 1700-luvun Venetsiasta, Sirkus Synkästä splatteria karamellivärisessä steampunk-huvipuistossa.) Myös parin vuoden takaista esikoisromaaniani Omenatarhaa saatavilla, ellei sitä jo hyllystä löydy.

Illalla klo 19 alkaa keskustan Bar Ö:ssä (Linnankatu 7) runoklubi, jossa heitän muutaman ennen kuulemattoman ja kuulumattoman runon.

Tässä on Luostarin Välikatu, yksi Turun harvoista keskiaikaisista kujista. Kuinka ollakaan, sen lähistöllä kummittelee.

SUNNUNTAINA 6.10. on se varsinainen aavepäivä.

Klo 10.20 Kuisti-lavalla juttelen Turun kummituksista ja Aaveiden Turku -kirjasta Haamu Kustannuksen Tiina Hautalan kanssa. Turkuahan voi kutsua tuhansien aaveiden kaupungiksi – kun sen katuja vaeltelee, minkä tahansa kulman takaa voi tulla vastaan kappale synkeää historiaa.

Klo 11.30 Turun Seudun Äidinkielenopettajien pöydässä (A/74) olen vastailemassa koululaisten (epäilemättä varsin kiperiin) kysymyksiin samasta aiheesta.

Samassa paikassa olen hiillostettavana taas klo 12.45, seurassani muutama muu Tapahtuu näinä päivinä -antologian kirjoittaja. Kyseessähän on kaikkiaan viides Reuna-kustantamon ns. joulukalenteriantologioista, joissa joulukuun 24 päivälle on omat, enemmän tai vähemmän tärähtäneet tai karmeat jouluaiheiset tarinansa.

Osuuskumman pöydässä päivystän vielä klo 13-14. Aaveiden Turkua on koko ajan ostettavissa Haamu Kustannuksen pöydästä (A/49a).

Törmäilkäämme!