Huhtikuussa, keskellä pahinta kulkutautikevättä, sähköpostiini töpsähti ilouutinen: minut oli valittu Koneen Säätiön kevään Kotiresidenssiin. Kyseessä oli kokeilu, kuinka residenssityöskentely onnistuisi taiteilijan omasta kodista käsin, vain etäyhteyttä kollegoihin pitäen.

Minulla oli ja on työn alla runokokoelma, työnimeltään Kaupunki rämeen päällä. Merkittävä osa residenssityöskentelystäni oli kuitenkin runovideoiden tekemistä. Ajatukseni oli laatia kolmeen runooni musiikkivideotyyppinen ”kuvitus”: tarinallinen video, joka tukisi runoa.

Koska kyseessä oli kotiresidenssi, en poistunut alueelta, jossa muutenkin vietin koko kevään: kotini ja sen lähimetsät. Toisin sanoen kaikki, mitä videoilla näette, on kuvattu Tampereen Hervannassa eikä missään muualla. Uskokaa tai älkää. Samoin kuin äänitetty (tarkemmin sanoen kylpyhuoneessamme, vielä tarkemmin sanoen tyhjässä kylpyammeessa), miksattu ja leikattu kokoon, ja tietysti kirjoitettu. Kuvausapuna oli puolisoni Rimma Joonatan Erkko, jolta jostain kumman syystä sain kuvauksissa liikanimen ”Köyhän miehen Kubrick”. Rimman rakastettavan kieron mielen luomuksia ovat videoilla esiintyvät kauhunuket. Mukaan pääsivät myös kissamme, joiden näyttelijän- ja improvisointilahjat yllättivät! Ainoastaan videoiden mainiot taustaäänimaisemat tulivat kotimme ulkopuolelta, ne kun ovat Kankaanpäässä vaikuttavan monipuolisen taiteilijan Teemu Daniel Virtasen käsialaa.

Työskentelyni kesti käytännössä toukokuusta heinäkuuhun. Nyt kaikki kolme videota ovat valmiita ja katsottavissa Youtubesta. Aiheissa olivat kaikki olennaiset: traaginen rakkaus, ajankohtaisuus ja militantti glitter-uho.

Autiohuvilan häviö oli ensimmäinen valmistunut video, ja myös ensimmäinen valmistunut runo: ehdin sen itse asiassa kerran esittää runoklubilla ennen kulkutaudin rantautumista Suomeen. Kaikenlaisia ränsistyneitä ja näennäisen asumattomia huviloita esiintyy läpi tuotantoni – runoissani ja nekropunk-novelleissani nyt ainakin. Autiohuvila on voimakas symboli: aikoinaan loistelias, nyt hylätty ja rappiolla. Se muistuttaa kaiken katoavaisuudesta. Vuosien ajan näin autiohuviloista unia, yhdessä sellaisessahan kohtasin myös nekropunk-sankarittareni Charlotta Qvellstiernan ensimmäistä kertaa. Sitten ne vain loppuivat – varmaan tähän oli monia syitä. ”En enää näe autiohuviloista unia”, totesin joskus vuodenvaihteessa Rimmalle, joka sanoi lauseen kuulostavan runon nimeltä. Niin kirjoitin runon tuon fraasin ympärille. Asiahan on niin, että kauneimmankin kesän jälkeen tulee aina synkeä syksy ja hyytävä talvi – ja sen jälkeen koittaa taas uusi kevät. Runosta voi tarkkasilmäinen huomata viittauksia harvinaisen moneen suuntaan, mutta jokainen puolustaa paikkaansa. Ne ovat runon kuvaamaan tilanteeseen liittyviä vertauksia, eivät itsetarkoituksellista kikkailua. (Olen muuten oikeasti nähnyt myös runossa mainittua Klaus Fleming -unta.) Mainittakoon erikseen Bruce Springsteenin The River, haikea kappale josta olen aina jotenkin pitänyt.

Kuovin nokka liittyy selvemmin niihin oloihin, joissa päädyin kotiresidenssiin, eli koronaviruksen aiheuttamaan eristäytymiseen. Runo muistuttaa, että kulkutauteja on ollut läpi ihmiskunnan historian, ja paljon pahempia kuin korona. Ikoninen ruttolääkäri-hahmo pitkine nokkanaamioineen on tästä muistutuksena. Video on muutenkin kuvastoltaan katastrofihenkinen, jopa post-apokalyptinen: Hervannan hiljaiset betonibunkkerit, hylätty laskettelurinne, väestönsuoja, ruton runtelemilta näyttävät nuket… Tavalla tai toisella samoja teemoja koskettelevat novellini Rutto (antologiassa Naamiot), Marleena ja uusi maailma (antologiassa Sadan vuoden unet) ja Vyöhyke 33720 (ilmestyy tänä vuonna antologiassa Muistojemme Viistokatu). Eristysaikana sattui ilmestymään myös Rimman toimittama kansanrunokokoelma Hiihtävä surma ja muita suomalaisia kauhurunoja arkistojen kätköistä. Nimiruno kertoo, kuinkas muuten, personoidusta kulkutaudista. Kirjoitin runon alun perin kevään Karanteeniruno-hakuun, jossa etsittiin runoja esitettäväksi teksti-tv:ssä. Siitä kuitenkin tuli liian pitkä, enkä raaskinut sitä karsiakaan. Runolla ei ole mitään tekemistä Suomen vihatuimman fiktiivisen henkilön eli luutnantti Lammion, myös ”kuovina” tunnetun, kanssa… vai onko? Miettikää itse.

Kolmannella runolla taas on sitäkin enemmän. Suurenmoista roskaa on kunnianosoitus kaikille häijyille eleganteille sotaherroille ja queer-koodatuille pahiksille sekä ylistyslaulu räikeydelle, liioittelulle, suuruudenhulluudelle, hienostuneelle hedonismille ja ”luonnottomuudelle”. Suunnilleen kaikki, mistä pidän, on tiettyjen henkilöiden (lähinnä kaikenkarvaisten hyvän maun, terveen järjen, tiedostavan moraalin ja muun vastaavan vartijoiden kautta aikojen) toimesta järjestelmällisesti tuomittu jollakin tarkkaan muotoilemattomalla tavalla aivan vääränlaiseksi. Niistä saa tykätä korkeintaan ”campin” tai ”kitschin” ironisten leimojen alla. Etenkin HES:n arkkityypin olen huomannut aiheuttavan joissakin suhteetonta raivonsekaista halveksuntaa, jopa ja varsinkin silloin kun puhutaan täysin fiktiivisestä henkilöstä. Queer-koodattuja pahiksia taas kuuluu paheksua, koska ”sateenkaarevat” henkilöthän pitää esittää positiivisina sankareina tai vähintään aivan tavallisina (=tylsinä) ihmisinä. Kuitenkin queer-koodattu pahis voisi olla jollekulle ihailtava sankari – esimerkki siitä, että kultaa, kimallusta ja kissoja rakastava mies ei välttämättä ole heikko ja säälittävä uhri. (Glamoröösiys ei muuten välttämättä tarkoita myöskään siistiä ja selkeärajaista seksuaali-identiteettiä. Queer-koodattu pahis tai HES voi olla hetero, homo tai mitä vain siltä väliltä, ja usein heissä on jopa jonkinlaisen aseksuaalisuuden vivahde. Runossakin sanotaan: “Minun ei tarvitse viedä naisianne, vaikka voisinkin.”) Totta on, että HES:issä on aina jokin tragikoomisuuden häivähdys, ja queer-koodatut pahikset jäävät lopulta tappiolle. Eiväthän he muuten pahiksia olisikaan. Mutta ainakin he taistelevat loppuun asti Tavallisuutta vastaan. Runon nimen nappasin elokuvakriitikko Pauline Kaelin sitaatista: ”Henkilöllä, joka ei kykene arvostamaan suurenmoista roskaa (great trash), on hyvin vähän syytä olla kiinnostunut elokuvista.”