Kun olin lapsi, kristillinen pääsiäiskertomus teki minuun syvän vaikutuksen. Kasvoin toki tapakristityssä kodissa ja olin sydämessäni uskovainen aina myöhäisteini-ikään asti. Pääsiäiseen ja erityisesti kiirastorstain ja pitkäperjantain tapahtumiin kohdistuvassa viehtymyksessäni taisi kuitenkin olla yhtä paljon tekemistä sen kanssa, että yhtä lumoutuneena minä tuohon aikaan luin uutiset Estonian uppoamisesta ja Bosnian verilöylyistä. Puhumattakaan kaikesta, missä viitattiin kannibalismiin. Ottakaa ja syökää, tämä on minun ruumiini.

Enpä vain arvannut, kun aikoinaan tuijotin pääsiäisnäytelmiä ja odotin vangitsemis- ja ristiinnaulitsemiskohtauksia, että jonain päivänä ohjaisin itse oman pääsiäisnäytelmäni. Eräänlaisen. 

Vuonna 2021 lähdin mukaan MANNERmainen-hankkeeseen, jonka tarkoitus oli juhlistaa Eeva-Liisa Manneria, Suomen suurinta modernistirunoilijaa, tämän 100-vuotisjuhlavuonna. Pirkkalaiskirjailijoiden, Kirjoittajayhdistys Viitapiirin ja Tukkateatterin jäsenistä koottu kirjoittajaryhmä sai tehtäväkseen sovittaa näyttämölle tekstejä Mannerin novellikokoelmasta Kävelymusiikkia pienille virtahevoille (1957). Selaillessani kokoelmaa vastaani tuli useita vaikuttavia tekstejä. Kokoelman läpäisi sama hahmoton melankolia ja eksistentiaalinen angsti kuin koko Mannerin tuotannon, mutta vieläkin voimakkaampana. Kaikki novellit vaikuttivat kiertävän samoja ydinkysymyksiä: onko missään mitään järkeä, ja olemmeko lopulta kuitenkin yksin? 

Sitten pysähdyin. Yhden novellin luettuani tiesin välittömästi, että tämä minun täytyisi kirjoittaa näytelmäksi. Tai eihän Kalastajan kuolema ollut edes novelli, vaan pikemminkin noin 300 sanan mittainen houreinen ja groteski proosaruno ilman dialogia. Aiheena oli apostoli Pietarin marttyyrikuolema. 

Raamatussa Pietari on aluksi tavallinen kalastaja ja nimeltään Simon, mutta hänet seuraajakseen kutsuva Jeesus Nasaretilainen nimeää hänet Kallioksi, kreikaksi Petros – suomalaisittain Pietari. Pietari on kiivas mies ja Jeesuksen intohimoisin opetuslapsi, joka silti tai juuri siksi ei tunnu aina tajuavan nasaretilaisen saarnamiehen perimmäistä sanomaa. Kun Jeesus kiirastorstaina pesee opetuslastensa jalat – äärimmäinen nöyryyden ele – Pietari järkyttyy ja kieltäytyy kunniasta. Jeesuksen vastatessa, ettei Pietari siinä tapauksessa ole tervetullut hänen valtakuntaansa, Pietari pyytää kiireesti Jeesusta pesemään häneltä jalkojen lisäksi kädet ja pään. Pitkin evankeliumeja Pietari vannoo suojelevansa Jeesusta, mutta tämä pikemminkin ärsyyntyy. Paitsi että hän tietää tehtävänsä maan päällä, hän lopulta kiirastorstain iltana töksäyttää, että ennen kukon aamuöistä laulua Pietari tulee kolmasti kieltämään tuntevansa hänet. Ja näin Pietari tulee tehneeksi.  

Siitä huolimatta Pietari nousee Jeesuksen jälkeen seurakunnan johtoon. Lopulta hänetkin teloitetaan ristiinnaulitsemalla, kuten Rooman valtakunnassa tavattiin tehdä vaarallisille kapinoitsijoille ja muille kriminaaleille. Legendan mukaan Pietari vaati, että hänet naulittaisiin ristille pää alaspäin – Jeesushan kuoli ristillä tavanomaisesti pää ylöspäin. Pyhästä Pietarista tuli kalastajien suojeluspyhimys, jonka uskotaan myös vartioivan taivasten valtakunnan avaimia.  

Jäin pohtimaan Pietaria hahmona (kuumapäinen, arvaamaton, pakkomielteinen, ts. kaikkea mitä hyvä hahmo on) ja novellissa esiintyvää monitulkintaista symboliikkaa. Kala: Pietari on kalastaja, Jeesus sanoo Raamatussa tekevänsä hänestä ”ihmisten kalastajan”, viisi leipää ja kaksi kalaa, ja myös alkukristityt käyttivät tunnuksenaan kalaa, koska kreikan kielen sanat ”Jeesus Kristus Jumalan Poika Vapahtaja” lyhentyvät muotoon IKHTYS – kala. Kyyhkynen, Pyhän Hengen symboli ja novellin mukaan ”ahne ja itsekäs lintu”. Kukko, turhamaisuuden symboli, jonka laulu oli novellissa ”soinut hänen korvissaan siitä lähtien kun hän kielsi”. Kristinuskon äärimmäisen nöyryyden korostus, pääsiäiskertomuksen ja marttyyrilegendojen perimmäinen sadomasokismi. Riippumattomuus lihallisesta todellisuudesta. Maailma ylösalaisin: ensimmäinen on viimeinen, viimeinen on ensimmäinen.

Kun olin muutaman kerran havahtunut sängystäni nukahtamispisteessä ja juossut työhuoneelleni kirjoittamaan muistiinpanoja, näytelmä alkoi hiljalleen hahmottua. Kuvaus pakkomielteisestä ihailusta, joka ei kuuntele edes sen kohdetta, ja halusta olla erityinen. Onko nöyryys vain ylpeyden petollisin naamio? Pakenevatko päämäärät sitä kauemmas, mitä raivoisammin niitä yrittää saavuttaa? Ja onko ihminen lopulta aina yksin, varsinkin ollessaan erityinen ja pyhä? Kuten Till Lindemann laulaa Rammsteinin kappaleessa Engel, tästä syystä hän ei ainakaan halua olla enkeli. Mutta voiko yksinäisyyden tai kuoleman voittaa muutoin kuin niitä syleilemällä?  

Mainittu Engel muuten tosiaan soi näytelmässä, kuten myös Lindemannin omaa nimeä kantavan sivuprojektin hienot kappaleet Blut ja Platz Eins. Siirsin Pietarin ja Jeesuksen, kiivaan ex-kalastajan ja eksentrisen kultinjohtajan, neonvaloa hehkuvan varjoisan kaupungin takapihoille poisheitettyjen glitter-esineiden keskelle. Kristinuskoon on aina kuulunut pyhän näkeminen halveksitussa – viimeinen on ensimmäinen, ja taivasten valtakunta kuuluu lasten kaltaisille – joten mikseipä siis kitschiksi tuomitussa estetiikassa? Ja mihinpä muuhun epäilyttävät, hurmahenkiset, kulkurielämää viettävät kulttilaiset (koska sitähän alkukristityt olivat) neon noir -kaupungissa pukeutuisivat kuin nahkaan ja niitteihin? Tämän vastapuolena toimivat järkevät ja hillityt Rooman valtakunnan kansalaiset tummissa puvuissaan.  

Tämän viikon lauantaina, 4.2.2023, Tukkateatterilla siis saa ensi-iltansa 5MANNERTA, jonka yksi osa tämä ytimekkäästi Kalastajaksi ristimäni lyhytnäytelmä on. Debytoin täten paitsi käsikirjoittajana, myös ohjaajana. Jos joku näkee näytelmässäni yhteyksiä Jari Halosen kulttielokuvaan Lipton Cockton (1995), en vastusta. Eihän se ole neon noir -kaupunki eikä mikään, jossa ei ole kukkoja. Saattaa näytelmän kerrontatavassa olla kaikuja surrealistisen animaation mestari Katariina Lillqvistiltäkin. Täytyy lopuksi sanoa, että on ollut hienoa tehdä yhteistyötä niin omistautuneen ja osaavan porukan kanssa kuin Tukkateatterilla on – kiitos Vili, Maria ja muut näyttelijät, kiitos tekniikka, kiitos tuotantopuoli. Ensi kerralla teen sitten täyspitkän näytelmän kokonaan oman idean pohjalta.  

Ja se ideakin saattaa minulla jo olla.

Huhtikuussa, keskellä pahinta kulkutautikevättä, sähköpostiini töpsähti ilouutinen: minut oli valittu Koneen Säätiön kevään Kotiresidenssiin. Kyseessä oli kokeilu, kuinka residenssityöskentely onnistuisi taiteilijan omasta kodista käsin, vain etäyhteyttä kollegoihin pitäen.

Minulla oli ja on työn alla runokokoelma, työnimeltään Kaupunki rämeen päällä. Merkittävä osa residenssityöskentelystäni oli kuitenkin runovideoiden tekemistä. Ajatukseni oli laatia kolmeen runooni musiikkivideotyyppinen ”kuvitus”: tarinallinen video, joka tukisi runoa.

Koska kyseessä oli kotiresidenssi, en poistunut alueelta, jossa muutenkin vietin koko kevään: kotini ja sen lähimetsät. Toisin sanoen kaikki, mitä videoilla näette, on kuvattu Tampereen Hervannassa eikä missään muualla. Uskokaa tai älkää. Samoin kuin äänitetty (tarkemmin sanoen kylpyhuoneessamme, vielä tarkemmin sanoen tyhjässä kylpyammeessa), miksattu ja leikattu kokoon, ja tietysti kirjoitettu. Kuvausapuna oli puolisoni Rimma Joonatan Erkko, jolta jostain kumman syystä sain kuvauksissa liikanimen ”Köyhän miehen Kubrick”. Rimman rakastettavan kieron mielen luomuksia ovat videoilla esiintyvät kauhunuket. Mukaan pääsivät myös kissamme, joiden näyttelijän- ja improvisointilahjat yllättivät! Ainoastaan videoiden mainiot taustaäänimaisemat tulivat kotimme ulkopuolelta, ne kun ovat Kankaanpäässä vaikuttavan monipuolisen taiteilijan Teemu Daniel Virtasen käsialaa.

Työskentelyni kesti käytännössä toukokuusta heinäkuuhun. Nyt kaikki kolme videota ovat valmiita ja katsottavissa Youtubesta. Aiheissa olivat kaikki olennaiset: traaginen rakkaus, ajankohtaisuus ja militantti glitter-uho.

Autiohuvilan häviö oli ensimmäinen valmistunut video, ja myös ensimmäinen valmistunut runo: ehdin sen itse asiassa kerran esittää runoklubilla ennen kulkutaudin rantautumista Suomeen. Kaikenlaisia ränsistyneitä ja näennäisen asumattomia huviloita esiintyy läpi tuotantoni – runoissani ja nekropunk-novelleissani nyt ainakin. Autiohuvila on voimakas symboli: aikoinaan loistelias, nyt hylätty ja rappiolla. Se muistuttaa kaiken katoavaisuudesta. Vuosien ajan näin autiohuviloista unia, yhdessä sellaisessahan kohtasin myös nekropunk-sankarittareni Charlotta Qvellstiernan ensimmäistä kertaa. Sitten ne vain loppuivat – varmaan tähän oli monia syitä. ”En enää näe autiohuviloista unia”, totesin joskus vuodenvaihteessa Rimmalle, joka sanoi lauseen kuulostavan runon nimeltä. Niin kirjoitin runon tuon fraasin ympärille. Asiahan on niin, että kauneimmankin kesän jälkeen tulee aina synkeä syksy ja hyytävä talvi – ja sen jälkeen koittaa taas uusi kevät. Runosta voi tarkkasilmäinen huomata viittauksia harvinaisen moneen suuntaan, mutta jokainen puolustaa paikkaansa. Ne ovat runon kuvaamaan tilanteeseen liittyviä vertauksia, eivät itsetarkoituksellista kikkailua. (Olen muuten oikeasti nähnyt myös runossa mainittua Klaus Fleming -unta.) Mainittakoon erikseen Bruce Springsteenin The River, haikea kappale josta olen aina jotenkin pitänyt.

Kuovin nokka liittyy selvemmin niihin oloihin, joissa päädyin kotiresidenssiin, eli koronaviruksen aiheuttamaan eristäytymiseen. Runo muistuttaa, että kulkutauteja on ollut läpi ihmiskunnan historian, ja paljon pahempia kuin korona. Ikoninen ruttolääkäri-hahmo pitkine nokkanaamioineen on tästä muistutuksena. Video on muutenkin kuvastoltaan katastrofihenkinen, jopa post-apokalyptinen: Hervannan hiljaiset betonibunkkerit, hylätty laskettelurinne, väestönsuoja, ruton runtelemilta näyttävät nuket… Tavalla tai toisella samoja teemoja koskettelevat novellini Rutto (antologiassa Naamiot), Marleena ja uusi maailma (antologiassa Sadan vuoden unet) ja Vyöhyke 33720 (ilmestyy tänä vuonna antologiassa Muistojemme Viistokatu). Eristysaikana sattui ilmestymään myös Rimman toimittama kansanrunokokoelma Hiihtävä surma ja muita suomalaisia kauhurunoja arkistojen kätköistä. Nimiruno kertoo, kuinkas muuten, personoidusta kulkutaudista. Kirjoitin runon alun perin kevään Karanteeniruno-hakuun, jossa etsittiin runoja esitettäväksi teksti-tv:ssä. Siitä kuitenkin tuli liian pitkä, enkä raaskinut sitä karsiakaan. Runolla ei ole mitään tekemistä Suomen vihatuimman fiktiivisen henkilön eli luutnantti Lammion, myös ”kuovina” tunnetun, kanssa… vai onko? Miettikää itse.

Kolmannella runolla taas on sitäkin enemmän. Suurenmoista roskaa on kunnianosoitus kaikille häijyille eleganteille sotaherroille ja queer-koodatuille pahiksille sekä ylistyslaulu räikeydelle, liioittelulle, suuruudenhulluudelle, hienostuneelle hedonismille ja ”luonnottomuudelle”. Suunnilleen kaikki, mistä pidän, on tiettyjen henkilöiden (lähinnä kaikenkarvaisten hyvän maun, terveen järjen, tiedostavan moraalin ja muun vastaavan vartijoiden kautta aikojen) toimesta järjestelmällisesti tuomittu jollakin tarkkaan muotoilemattomalla tavalla aivan vääränlaiseksi. Niistä saa tykätä korkeintaan ”campin” tai ”kitschin” ironisten leimojen alla. Etenkin HES:n arkkityypin olen huomannut aiheuttavan joissakin suhteetonta raivonsekaista halveksuntaa, jopa ja varsinkin silloin kun puhutaan täysin fiktiivisestä henkilöstä. Queer-koodattuja pahiksia taas kuuluu paheksua, koska ”sateenkaarevat” henkilöthän pitää esittää positiivisina sankareina tai vähintään aivan tavallisina (=tylsinä) ihmisinä. Kuitenkin queer-koodattu pahis voisi olla jollekulle ihailtava sankari – esimerkki siitä, että kultaa, kimallusta ja kissoja rakastava mies ei välttämättä ole heikko ja säälittävä uhri. (Glamoröösiys ei muuten välttämättä tarkoita myöskään siistiä ja selkeärajaista seksuaali-identiteettiä. Queer-koodattu pahis tai HES voi olla hetero, homo tai mitä vain siltä väliltä, ja usein heissä on jopa jonkinlaisen aseksuaalisuuden vivahde. Runossakin sanotaan: “Minun ei tarvitse viedä naisianne, vaikka voisinkin.”) Totta on, että HES:issä on aina jokin tragikoomisuuden häivähdys, ja queer-koodatut pahikset jäävät lopulta tappiolle. Eiväthän he muuten pahiksia olisikaan. Mutta ainakin he taistelevat loppuun asti Tavallisuutta vastaan. Runon nimen nappasin elokuvakriitikko Pauline Kaelin sitaatista: ”Henkilöllä, joka ei kykene arvostamaan suurenmoista roskaa (great trash), on hyvin vähän syytä olla kiinnostunut elokuvista.”

Vielä muutama viikko sitten edessä näytti olevan riemukas kevät. Edessä olivat minun ja Anni Kuu Nupposen toimittaman Kiima-novelliantologian julkaisu, kirjailijayhdistysten vuosittaiset Talvipäivät Kuopiossa, KauhuCon Helsingissä ja Metson messut Tampereella. Kirjallista ohjelmaa, kollegojen tapaamista ja – tietenkin – rivakkaa kirjojen myymistä.

Mutta kuten kaikki jo tietävät, toisin kävi.

Jokapäiväiseen elämääni ei koronavirus ole tähän asti vaikuttanut merkittävästi. Minähän joka tapauksessa istuisin suurimman osan ajasta kotona kirjailijakomerossani töihin hautautuneena ja kävisin välillä kävelylenkillä Hervannan maagisissa metsissä. Tosiasia kuitenkin on, että pienkustantajien – kuten Osuuskumman, Haamu Kustannuksen tai Salakirjojen – kirjamyynnistä merkittävä osa tulee tapahtumista. Tapahtumista, joita ei tänä keväänä ole.

Mitä juuri sinä siis voit tehdä, jos haluat tukea pienkustantajia ja niiden kirjailijoita, kuten esimerkiksi minua? No tietenkin ostaa kirjoja nettikaupoista. Helppoa ja hygieenistä – ja monesti myös halpaa.

Muistin virkistykseksi listaus kirjoistani. Kirjan nimeä klikkaamalla pääset suoraan ostoksille.

Aaveiden Turku – kummitusjuttuja ja pimeää historiaa Suomen Turusta. Nyt myös ruotsiksi, nu även på svenska (Andarnas Åbo)! 25 % alennus koodilla KOJU25.

Kannibaalikirja – kirjoituksia ihmissyönnin historiasta. Eli vielä vähän pimeämpää menneisyyttä.

Kiima – eroottisten spefinovellien antologia. Muista myös Osuuskumman muut antologiat, joissa on (enemmän tai vähemmän kauhu)novellejani: Sirkus Synkkä, Naamiot, Murtumia maisemassa ja Varjoisilta kujilta. Kaikki puoleen hintaan koodilla TYHJENNYS20.

Ja viimeisenä muttei vähäisempänä, dekadentti ja homoerootillinen kertomus huonoista miehistä eli romaani Omenatarha.

Kun 2010-luku alkoi, haaveilin olevani kirjailija. Minulla oli pöytälaatikossa joitakin novelleja sekä keskeneräinen romaanikäsikirjoitus. Olin myös hyvin onneton ihminen.

Kun 2010-luku päättyi, romaanikäsikirjoituksesta oli tullut julkaistu, kiitelty ja pienkustantamon kirjaksi ihan hyvin myynytkin esikoisromaani. Sen lisäksi olin julkaissut kaksi (paremman sanan puutteessa) non-fiction -teosta ja parikymmentä novellia, kääntänyt yhden aiemmin suomentamattoman 1600-luvun klassikkoromaanin, kirjoittanut lukuisiin lehtiin ja esittänyt lavarunoutta Suomen ja Viron suurimmissa kaupungeissa. Työtäni olivat rahoittaneet mm. Taike ja WSOY:n kirjallisuussäätiö.

Rohkenen siis sanoa olevani kirjailija. Ja aivan varmasti pystyn sanomaan olevani paljon onnellisempi kuin kymmenen vuotta sitten. Jotain kertoo se, että viime vuonna minut myös otettiin mukaan Into-kustannuksen julkaisemaan teokseen Sankaritarinoita pojille. Tästä kunnianosoituksesta olen erityisen ylpeä.

Ja tarina jatkuu. Mitäkö 2020-luku sitten tuo tullessaan? Samanlaisia eksoottisia juhlia kuin Olavi Paavolainen tulenkantajineen järjesti 1920-luvulla? Ehkä, mutta tarkoitus olisi ainakin saada julki seuraava romaani, pari runokokoelmaa, pari uutta aavetarinakirjaa… ja on minulla kaikenlaista muutakin outoa ja ihmeellistä mielessä.

Pikkusormi (tuo uusi keskisormi) pystyyn ja kohti uusia taisteluita sodassa arkea vastaan! ,,,/

 

Se ilmestyy aivan pian, vuoden 2019 toisena kirjanani. Sen nimi on yksinkertaisesti Kannibaalikirja. Se on – ei sen enempää tai vähempää kuin ensimmäinen suomenkielinen tietoteos kannibalismista historiassa, taiteessa ja populaarikulttuurissa.

Minuthan tunnetaan erikoisista ja hämäristä aiheista niin faktan kuin fiktion puolella, mutta ihmissyönti lienee häiritsevintä, mistä olen kirjoittanut. Se kuitenkin on kiehtonut minua nuoresta saakka. Novellejani lukeneet eivät ole voineet välttää siihen törmäämistä, ja Omenatarhassa sen uhka muodostaa yhden keskeisistä juonista. Niinpä Turun kirjamessujatkoilla 2016 ehdotin Salakirjat-kustantamon Jon Hällströmille, että voisin kirjoittaa kirjallisen esseitä aiheesta – luoda yleiskatsauksen siitä, mikä on historiassa saanut ihmiset syömään toisia ihmisiä ja kuinka kannibalismia on käsitelty taiteessa ja viihteessä. Kuinkas muuten, hän innostui.

Teos sai tukea Suomen Tietokirjailijoilta ja WSOY:n kirjallisuussäätiöltä. Ja nyt se on todellisuutta.

Kannibaalikirjan viralliset julkistajaiset pidetään Helsingin kirjamessuilla lauantaina 26.10. klo 16 Salakirjojen pöydässä (7r98). Luonnollisesti kirjaa, samoin kuin Omenatarhaa, on sieltä ostettavissa. Kannibaalikirjan parhaita paloja (eheheh) esittelen myös sunnuntaina 27.10. klo 13 Kruununhaka-lavalla. Eivätkä syksyn esiintymiseni aihetta koskien lopu tähän: Hämärä-kirjallisuustapahtumassa, Tampereen Kulttuuritalo Laikussa 16.11. klo 12, luennoin kaunokirjallisuuden kannibaaleista.

Millainen on tyypillinen kannibaali, mistä yllättävästä paikasta löytyy Suomen kirjallisuuden ensimmäinen ihmissyöntikuvaus – ja miltä se ihmisliha oikein maistuu? Tule kuuntelemaan Helsinkiin ja Tampereelle (ja osta se kirja), niin tiedät. Taustamusiikiksi lukemiseen voi etsiä Spotifysta “Kannibaalien soittolistan”, johon olen koonnut kannibaaliaiheisia kappaleita – hyvin laidasta laitaan.

Nimittäin Turun kirjamessuille 2019.

LAUANTAINA 5.10. minuun voi jo törmätä messuilla Osuuskumman pöydän (A/80) takana klo 13-15 ja 17-18. Tämä tarkoittaa mm. sitä, että novelliantologiat Sirkus Synkkä ja Naamiot ovat tuolloin ostettavissa ainakin yhden kirjoittajan signeerauksella. (Naamioistahan löytyy maagisrealistinen murhatrilleri 1700-luvun Venetsiasta, Sirkus Synkästä splatteria karamellivärisessä steampunk-huvipuistossa.) Myös parin vuoden takaista esikoisromaaniani Omenatarhaa saatavilla, ellei sitä jo hyllystä löydy.

Illalla klo 19 alkaa keskustan Bar Ö:ssä (Linnankatu 7) runoklubi, jossa heitän muutaman ennen kuulemattoman ja kuulumattoman runon.

SUNNUNTAINA 6.10. on se varsinainen aavepäivä.

Klo 10.20 Kuisti-lavalla juttelen Turun kummituksista ja Aaveiden Turku -kirjasta Haamu Kustannuksen Tiina Hautalan kanssa. Turkuahan voi kutsua tuhansien aaveiden kaupungiksi – kun sen katuja vaeltelee, minkä tahansa kulman takaa voi tulla vastaan kappale synkeää historiaa.

Klo 11.30 Turun Seudun Äidinkielenopettajien pöydässä (A/74) olen vastailemassa koululaisten (epäilemättä varsin kiperiin) kysymyksiin samasta aiheesta.

Samassa paikassa olen hiillostettavana taas klo 12.45, seurassani muutama muu Tapahtuu näinä päivinä -antologian kirjoittaja. Kyseessähän on kaikkiaan viides Reuna-kustantamon ns. joulukalenteriantologioista, joissa joulukuun 24 päivälle on omat, enemmän tai vähemmän tärähtäneet tai karmeat jouluaiheiset tarinansa.

Osuuskumman pöydässä päivystän vielä klo 13-14. Aaveiden Turkua on koko ajan ostettavissa Haamu Kustannuksen pöydästä (A/49a).

Törmäilkäämme!

Suomen suurin tieteis- ja fantasiakulttuurifestivaali Finncon on pian täällä taas, tarkemmin sanoen Jyväskylän yliopiston L-rakennuksessa 5.–7.7.2019. Ja kuten kolmena aiempanakin vuonna, minuun voi törmätä yhdessä jos toisessakin paikassa.

LAUANTAINA…

Klo 11–12, sali L206A: Kuoriaiskirjat esittää.

Kuoriaisvihkot julkistaa uusimmat vihkonsa sekä levittää vihkojulkaisujen ilosanomaa.

Tähän joukkoon kuuluu minun novellini Älymystömurhat. Kyseisen novellin kirjoitin alun perin jo vuonna 2016 erään henkilökohtaisen ihmissuhdedraaman inspiroimana. Lähetin sen Nova-kilpailuun, jossa se ei kuitenkaan menestynyt, ja sitten se jäi pöytälaatikkoon pyörimään, kunnes tänä vuonna kaivoin sen uudelleen esiin. SISÄLTÄÄ: KANNIBALISMIA. Kansikuvaa voi vilkaista täältä.

Klo 14–15, sali L206A: Aavetarinakammio.

Karkaa humun ja hälyn keskeltä hetkeksi hämäriin tunnelmiin ja tule kuuntelemaan aavetarinoita. Aaveiden matkassa kuljetaan ainakin Turkuun, Vaasaan ja suomalaisiin hotelleihin.

Eli jos haluat kuulla kiusoitteluotteita uutukaisesta kummitusjuttukirjastani Aaveiden Turku, tulehan tänne.

Klo 17–18, sali L302: Spefi-runoutta, kiitos.

Maailmalla spefi-runous on ollut ilmiö jo pitkään — olisiko jo aika vakiinnuttaa se Suomeenkin? Millaista olisi suomalainen spefi-runous?

Vedän paneelikeskustelun aiheesta. Mukana kalevalamittaisen miekka&magia-trilogian julkaissut Juha Jyrkäs, kauhufantasiateemaisen esikoisrunokokoelmansa julkaiseva Noora Kaikkonen ja spefiä rakastava pitkän linjan lavarunoaktiivi Aura Nurmi, eli monipuolinen runoilijaporukka!

SUNNUNTAINA…

Klo 11–12, sali L304: Vanhaa suomalaista kauhua.

Suomessako muka kirjoitettu kauhukirjallisuutta? Arkistolöydöt paljastavat kuitenkin, että täällä on julkaistu omintakeista kauhua jo 1800-luvulta alkaen. Jututan kustantaja Matti Järvistä ja suomalaisen kauhukirjallisuuden historiaa tekevää Juri Nummelinia aiheesta.

Lisäksi päivystän Osuuskumman myyntipöydän takana lauantaina klo 15–16 ja sunnuntaina klo 14–16. Sieltä voi ostaa ainakin antologioita, joissa on novellejani: painajaistivolia, Venetsian naamioita, urbaania löytöretkeilyä… Aaveiden Turkua on myynnissä Haamu Kustannuksen kojussa ja Omenatarhaa Aavetaajuuden kojussa. Saa tulla nykimään pikkutakin hihasta muutenkin, jos sanottavaa on. 😉

P.S. Osuuskumma osallistuu myös Lumous Gothic Festivalin Dark Marketiin 13.7., sielläkin siis pyörin silinterissä ja röyhelöpaidassa!

Tuhansien aaveiden kaupunki.

Sellaiseksi olen nimittänyt Turkua jo monen vuoden ajan. Asuin tuossa Suomen vanhimmassa kaupungissa yhdeksän vuoden ajan, ennen kuin viime vuoden lopussa muutin Tampereen Hervantaan. Ja noina vuosina korviini tihkui runsaasti kummitusjuttuja paikallisista kohteista – pimeästä historiasta puhumattakaan.

Turku on kaupunki, jossa voi modernien elementtirakennusten keskellä törmätä keskiaikaisiin kivikirkkoihin, uuden ajan alun teloituspaikkaan, pieneen kolerahautausmaahan 1800-luvun alkupuolelta sekä lukuisiin jylhiin empire- ja jugend-taloihin. Turun tuomiokirkossa tutustuin tietenkin myös “hyvään ystävääni Åkeen”, eli 1600-luvulla eläneeseen häijyyn eleganttiin sotaherraan Åke ”Lumiaura” Tottiin – nimeen olette ehkä törmänneet satunnaisissa teksteissäni. (Meillä historianörteillä on aina joku ajat sitten kuollut, jonka kanssa ollaan first name basella.)

Kun Haamu Kustannuksen Tiina Hautala ehdotti minulle turkulaisten aavetarinoiden kokoamista kirjaksi, löin heti kättä päälle. Kirjasta tulisi mitä oivallisin lisä Haamun kummitusjuttukirjojen jatkoksi: Aaveiden Pohjanmaa, Hotellien henget, Aaveiden Eesti, ja nyt Aaveiden Turku. Työstin kirjaa noin vuoden ajan. Siihen päätyi jokseenkin tunnettuja kummittelukohteita, kuten Turun linna ja pääkirjaston kellari, kuin myös astetta obskuurimpia kaupunkilegendoja, kuten muuan Rento-baarissa kummitteleva tulisieluinen runoilija.

Aaveiden Turku julkistetaan Jyväskylän Finnconissa 6.7.2019. Kirjan voi ostaa sieltä, Turun kirjamessuilta tai tilata täältä. Kiitän suuresti kaikkia kirjan teossa avuksi olleita henkilöitä, tiedätte keitä olette!

 

Vuosi 2018 jäi taakse nopeammin kuin kissa ehtii avonaiseen kaappiin. Listaanpa nyt, mitä siitä jäi päällimmäiseksi käteen.

•  Viisi julkaistua novellia: oli eräänlainen 1600-luvun versio Robocopista, 1700-luvun Venetsiaan sijoittuva yliluonnollinen murhamysteeri, 1800-luvun kaukomaaseikkailu (tai sellaisen parodia), steampunkahtavaa huvipuistosplatteria sekä Stepanin koodeksi -mytologiaan kietoutuvaa kauhua. (Muistutan muuten, että Atorox-äänestys on parhaillaan käynnissä ja kuka tahansa voi äänestää, joten jos jokin edellä mainituista oli juuri SINUSTA viime vuoden ehdottomasti paras suomalainen spefinovelli – kerro se.)
• Mukana myös Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien kauhuoppaassa Tuoretta verta artikkelilla ”Ruumiin kauhu – body horror”. Asian tiimoilta olin myös huhtikuussa luennoimassa KauhuConissa sekä heinäkuussa paneelikeskustelemassa Finnconissa.
• Mitä mainioin kesä Joensuussa sanomalehti Karjalaisen ajankohtaistoimituksessa.
• Omenatarha oli QX Awardsin ehdokkaana Vuoden kirjaksi 2018. (Vilkaiskaapa myös haastattelua, jonka ko. aviisille taannoin annoin.)
• Mukavasti apurahoitusta tietokirjalle kannibalismin historiasta – kiitos, WSOY:n säätiö ja Suomen Tietokirjailijat.
• Ennen vuoden vaihtumista ehti ilmestyä myös ensimmäinen suomentamani teos: Aphra Behnin romaani Oroonoko – kuninkaallisen orjan tarina. Kyseessähän on hätkähdyttävän sadistinen sankaritarina suoraan räiskyvimmän barokin ajoilta (ilmestyi alun perin vuonna 1688), traagisen romanttinen kertomus afrikkalaisen soturiprinssin kovasta kohtalosta Englannin siirtomaassa. Romaania voi ostaa ainakin täältä.

Entä mitä vuodelle 2019 on odotettavissa?

Ainakin yksi kirja. Ehkä peräti kolme. Karmivaa kansanperinnettä ja pimeää historiaa tarjoaa keräämieni turkulaisten kummitusjuttujen kokoelma Aaveiden Turku. Se ilmestyy osana Haamu Kustannuksen kummitustarinakirjojen sarjaa.

Lisäksi tulossa on edellä mainittu kannibalismin historiikki, kustantajanaan Salakirjat. Kolmatta varsin suurella todennäköisyydellä ilmestyvää kirjaa en rohkene vielä paljastaa… Varmana tietona voin vihjata myös kahdesta antologiajulkaisusta. Pysykää kuulolla.

Kirjallisuusvuoden kaksoishuippu, tuo kirjailijoiden unissa kummitteleva kaksipäinen hirviö ja viettelys, lähestyy uhkaavasti taas kerran. Puhun tietenkin Turun (5.-7.10.) ja Helsingin (25.-28.10.) kirjamessuista.

Turun messulauantaina heitän lavarunokeikan Runoklubilla Bar Ö:ssä joskus iltaseitsemän maissa. Sunnuntaina messukeskuksessa ohjelmani on seuraavanlainen.

klo 12.30 – 13.30, Luemme lapsille & kirjailijan ääni (2. krs): Runokimara. Kalle Talonen, Nina Rintala, Jouni Teittinen, Hanna Storm, Artemis Kelosaari, Aulis U. Lehtinen, Susinukke Kosola.

klo 15.40 – 16.00, Jukola (2. krs): Todellista vai keksittyä historiaa? Vaihtoehtohistoria murtaa historiallisten romaanien perinteistä realisminvaatimusta. Miten romaanin maailma todella rakentuu, ja mistä kirjailija kerää faktanpalaset? Saako keksiä omiaan, jos sen tekee uskottavasti? Onko totuus tarua ihmeellisempää? Ilkka Auer (Haamu), J.S. Meresmaa (Robustos), Artemis Kelosaari (Helmivyö), Taru Luojola (Osuuskumma).

Lisäksi minuun ja silinterihattuuni saattaa törmätä Turussa Osuuskumman myyntipöydän ja Helsingissä Fantastisen kirjallisuuden kustantajien pöydän takana. Molemmista on saatavana Omenatarhaa sekä antologioita, joissa on novellejani.