Ihmettele, älä samastu

Nuoresta asti minulla on ollut yksi hahmotyyppi, jota olen rakastanut fiktiossa. Se on niin sanotut pahikset: nuo täydellisen välinpitämättömät, ilkeät ja julmat lurjukset, jotka tekevät parhaansa romuttaakseen urheiden ja puhtoisten sankariemme jalot suunnitelmat. Aikuisena olen saanut kuulla, että olen melko taitava itsekin kirjoittamaan tällaisia hahmoja, myös ja varsinkin päähenkilöiksi. Olivat he sitten häijyjä elegantteja sotaherroja, koko maailmaa vihaavia elitistisiä aatelisrouvia tai Omenatarhan Apple Cinnamonin kaltaisia hedonistisia opportunisteja ja kirjaimellisia mieshuoria.

Parasta on nimenomaan se, kun hahmo on paitsi itseriittoisen häijy, myös elegantti eli hallitun, itsetietoisen överi sekä teennäisen kohtelias. Hän siis tietää täydellisesti mitä tekee. Hän on kaikin tavoin koko muun maailman yläpuolella, ainakin omasta mielestään.

Siksi pidänkin hyvin hämmentävänä nykyisin fiktiossa keskeiseksi noussutta vaatimusta, että hahmon pitäisi olla yleisölleen jotenkin ”samastuttava” tai ”tykättävä” (likable).

Olen toki tarkastellut esimerkiksi lapsuuteni ja nuoruuteni (anti)sankarien asemaa kotifiktiomaailmojensa faniyhteisöissä ja tehnyt silmämääräisen tilastollisen havainnon: noin 30 % faneista pitävät antagonistia vähintään yhtenä sarjan siisteimmistä tyypeistä. Pahisten fanittamiselle on syynsä, joita on eritelty melko kattavasti ja moralisoimatta esimerkiksi tässä artikkelissa. Loput 60 % inhoavat antagonistia kiivaasti – jopa suhteettoman kiivaasti, ottaen huomioon kyseessä kuitenkin olevan fiktiivisen hahmon.

Epäilemättä jokseenkin tuon kokoinen niukka enemmistö uskoo sellaisiin arvoihin kuin yhteistyö tai itsensä uhraaminen yhteisen hyvän vuoksi. Ne kuitenkin ovat sentään arvoja, ja kun fiktion päähenkilöt käyttäytyvät niiden mukaisesti, heitä on tarkotus ihailla. He ovat sankareita.

Sen sijaan aikuisille suunnatun kirjallisuuden valtavirtaa on jo pitkään ollut autofiktio, tuo fiktion laji, jonka kirjoittaja saa nautintoa napansa kaivelusta ja yleisö siitä, että tunnistaa omastakin navastaan löytyvän samanlaista tavaraa. Kyllä, jo pitkään – vai mitä muuta pohjimmiltaan on kaikki realismi, vaatimus toistaa ympärillä näkemäänsä mekaanisesti sellaisena kuin se on? Realismi on tasapäisyyden ja pikkuporvarillisuuden taidetta. Päätin jo teininä, että jos aikuisuus on tuota, minusta ei koskaan tule aikuista. Fyysisen aikuistumiseni tahdissa realismi kärjistyi irvokkaaseen mutta loogiseen äärimuotoonsa, kirja- tai runomuotoisin some-avautumisiin.

Kuulemma niiden suosion salaisuus on juuri siinä, että ne ovat niin ”samastuttavia”. Jopa spekulatiivinen fiktio halutaan nykyään pilata tällaisella kirjoittamistavalla, kuvaamalla fiktiivisen maailman hahmojen arkista aherrusta ihmissuhteineen. Tykkääminen puolestaan on kädenlämpöistä klikkailua älypuhelimen näytöllä tai hyvänpäiväntutun selkään taputtelua.

Jotain aivan muuta on ihmettely. Minä en lue kirjoja enkä katso elokuvia tai sarjoja siksi, että haluaisin lukea sellaisesta elämästä, jota todellisuudessa elän joka päivä. Mikähän pointti siinäkin olisi? Minulle fiktio on todeksi tulemattomien ideaalien koti, tai ainakin vapaa koelaboratorio ajatuksille. Sekä kirjoittajana että lukijana. Toki tämä voi johtua siitä, että olen aina välittänyt enemmän ideoista kuin ihmisistä ja ollut kiinnostuneempi teorioista kuin mistään liian maanläheisestä. En samastu, vaan inspiroidun. Toisaalta jos kerran kaunokirjallisuuden lukeminen lisää empatiaa tai auttaa kuvittelemaan parempia maailmoja, millä tavalla tätä päämäärää auttaa samastuttavuuden vaatimus?

Tietysti juuri siksi ”moninaisuuden” peräänkuuluttajat ovat oikeilla jäljillä, mutta eri syistä kuin yleensä sanovat. Jos vaikkapa homoseksuaalinen päähenkilö pakottaa heterolukijan samastumaan itseensä, en voi kuin hurrata. Samaan aikaan pidän kynsin hampain kiinni oikeudestani kirjoittaa homohahmoja, jotka vain sattuvat olemaan myös mahdollisimman epäsamastuttavia kusipäitä.

Tulen siis jatkossakin kirjoittamaan olemattomista asioista ja monen mielestä kauheista ihmisistä. Sekä pitämään realismin ja autofiktion lukijoita ja kirjoittajia parhaimmillaan vähän yksinkertaisina ja mielikuvituksettomina. Pahimmillaan he ovat itsekeskeisiä narsisteja. Eivätkä edes sellaisella aktiivisella, tyylikkäällä ja kaikin tavoin tavalla kuin minun lapsuuteni (ja nykyisyyteni) sankarit, vaan silkkaa näköalattomuuttaan.