Kävimme Rimman kanssa vastikään Helsingin Kansallisoopperassa katsomassa baletin Jekyll ja Hyde. Vuosittainen reissu kyseiseen laitokseen näkyy muodostuvan meille jo perinteeksi, suunnilleen vuosi sitten näet nähtyä tuli klassikkobaletti Joutsenlampi. Tälle keväälle on mahtunut lisäksi toinenkin spektaakkelimainen esitys, nimittäin Tampereen Teatterin Anastasia-musikaali. Baletti, ooppera ja musikaali ovat kaikki lähtökohtaisen antirealistisia lajeja: ne eivät jäljennä todellisuutta, vaan luovat oman todellisuutensa.
En ymmärrä ihmisiä jotka pitävät tällaista suureellista kulttuuria tai ns. korkeakulttuuria jotenkin vaikeasti lähestyttävänä. Todennäköisesti he ovat samoja ihmisiä, jotka eivät lue muuta kuin realismia ja autofiktiota. Tai niitä, jotka valittavat työpaikkojen ja ravintoloiden pukukoodeista (jos sellaisia vielä jossain on) tai kuinka vastenmielistä ”pönötystä” erilaiset juhlatilaisuudet ovat.
Minä tunnen sielussani suunnatonta rauhaa kävellessäni pikkutakki päällä ja solmuke kaulassa Kansallisoopperan käytävällä toisten samanlaisten seassa, ja istuessani suuren salin penkille katsomaan esiripun avautumista ja mahtipontisten kulissien paljastumista. Huomattavasti enemmän kuin ah-niin-nuorekkaan-epämuodollisessa tilaisuudessa, jossa ikätoverini lojuvat farkut jalassa sohvilla. Puhumattakaan jostain lempeän osallistavasta ja hierarkioita purkavasta taideprojektista, jossa yleisö saa liikkua vapaasti esitysten seassa.
Tiedän myös, että monet ikäluokkani edustajat tai vähän vanhemmatkin pitävät oopperaa, balettia ja musikaalia – elleivät elitistisinä tai muuten vain taantumuksellisina lajeina, niin ”campina”. Tämä johtuu siitä, etteivät he postmodernismin typistämissä mielissään kykene käsittelemään liian suuria asioita. Spektaakkeli, oli kyseessä sitten ooppera, musikaali tai pyrotehosteinen stadionrock-konsertti, on lähempänä uskonnollisia menoja kuin mitään arkipäiväistä tilannetta. Siinä ihminen kohtaa jonkin itseään suuremman: fyysisen rakennelman ja ihmisjoukon tietenkin, mutta myös suuria aiheita ja tunteita. Kaikki on sekä valtavaa että täysin kontrolloitua – täydellinen vastakohta esimerkiksi nykyrunouden hengelle, jossa korostetaan pientä ja kontrolloimatonta (ns. aitoa).
Spektaakkelissa katsoja menettää arkiminänsä ja sulautuu spektaakkeliin, mutta ei muutu siitä heikommaksi, vaan päinvastoin vahvistuu. Kun katsoin Jekyll & Hyden tanssijoiden kiivasta kehonkäyttöä ja punaisen, mustan ja valkoisen (värien pyhä kolminaisuus) harkittua vuorottelua värimaailmassa, vaivuin toden totta jonkinlaiseen muuntuneeseen tajunnantilaan. Tätä kutsutaan taideteorioissa subliimin eli ylevän kokemukseksi. Spontaani kauhu (kaiken suuruus ja ihmeellisyys), joka ei kuitenkaan merkitse välitöntä vaaraa (kontrolloitu rakennelma), tuottaa tunteen ylevästä.
Ei ihme, että ”spektaakkeli” on akateemiselle tiedostavalle ihmiselle usein kirosana. Sen kiivaat aallot lyövät alleen älykön ensimmäisen hyveen, kriittisyyden. Tämä sana tarkoittaa käytännössä halua purkaa ja ironisoida kaikki olemattomiin. Jäljelle jää lähinnä masennus.
Esitänkin Kansallisoopperalle ja vastaaville laitoksille pyynnön: älkää yrittäkö olla ”helpommin lähestyttäviä” tai mitään muutakaan sellaista. Kansan syvät rivit menevät joka tapauksessa paikalliseen jäähalliin katsomaan jotain luiskaotsakoomikkoa tai aivottomia puoliriimejä hokevaa bileräppäriä, ja alakulttuuri-ihmiset taas omiin omaehtoisiin ja anarkistisiin tapahtumiinsa. Säilyttäkää edes yksi paikka, jossa on vielä elämää suurempaa glamouria ja sen edellyttämiä vaatimuksia. Eikä tämä tarkoita mitään kuristavaa yhdenmukaisuutta: Jekyll & Hyden katsojien joukossa oli hyvin monennäköisiä ja -ikäisiä ihmisiä, kuitenkin kaikki tai ainakin suurin osa näytti ottavan tilaisuuden vakavasti.
Ja ensi itsenäisyyspäivänä aion katsoa taas kerran Linnan juhlat. Enkä todellakaan valittaakseni kyseisen instituution vanhentuneisuudesta tai elitismistä.
Artemis Kelosaari 