Avaan täten uuden blogin tänne kotisivuilleni. Kun kerran tänään eletään Kalevalan sekä suomalaisen kulttuurin päivää, niin kirjoitetaanpa vähän suomalaisesta kulttuurista. Kun myöhäisteini-ikäisenä kirjoitin Omenatarhan ensimmäistä versiota, moni ihmetteli, kuinka kirjan tapahtumilla ei ollut mitään tekemistä Suomen kanssa. Romaani sijoittuu kokonaan 1900-luvun alun Lontooseen, ja päähenkilöt ovat paljasjalkaisia lontoolaisia.
Syynä tähän oli toki ennen muuta se, että romaani sai innoituksensa Oscar Wilden kohtalosta. Oli luontevaa jättää tapahtumapaikka siksi mikä se oli tosielämässäkin ollut. Myönnän kuitenkin, että mukana oli ikävystyneen savokarjalaisteinin uhoa. Eli varmuutta siitä, että Suomessa tai varsinkaan Itä-Suomessa ei kerta kaikkiaan ole eikä tapahdu mitään jännittävää.
Vakiintunut suomalaisuuden narratiivi ei juuri juhli jännittävillä asioilla. Tässä maassa tehdään töitä eikä vilkaistakaan mihinkään ”turhaan” eli asioihin, jotka palvelevat jotain muuta kuin välitöntä henkiinjäämistä. Olemme ”tasa-arvoinen” maa, mikä tarkoittaa sitä, että kaikki sukupuoleen katsomatta pitävät päänsä tasaisesti painuksissa ja kulkevat samanlaisissa tuulipuvuissa. Menneisyyden Suomessa asuttiin savupirteissä, raivattiin soita ja purtiin pettuleipää, mitä nyt välillä käytiin kuolemassa rivimiehinä sodassa.
Ei glamouria. Ei suuria persoonia. Ei seikkailuja tai vertahyytäviä tarinoita, eikä varsinkaan mitään spekulatiivista – suomalainen pitää jalkansa maassa. Ei elämää suurempaa rakkautta, kaikkein vähiten miesten välillä, koska homojahan on vain Ruotsissa. Ei kauneutta eli hallittua äärimmäisyyttä – korkeintaan sattumanvaraisia raivonpurkauksia. Ei tippaakaan sitä vaikeasti määriteltävää tekijää, mitä paremman puutteessa kutsun hohdoksi: ajatusta jostain elämää suuremmasta, joka kuitenkaan ei tarkoita yksilön kutistumista kokonaisuuden rattaaksi, vaan päinvastoin vahvistumista tuon suuremman kautta.
Kaikki sellainen oli jossain muualla. Kuten Lontoossa, Pariisissa tai Venetsiassa.
Onneksi nykyään tiedän paremmin. Esimerkiksi Suomen kirjallisuuden vanhin kannibaalitarina löytyy – Kantelettaresta. Lauri Simonsuuren toimittama kansantarinakokoelma Myytillisiä tarinoita on silkkaa gotiikkaa. Kalevalan sankarit voi halutessaan nähdä melko säälittävinä epäonnisine naisenhakureissuineen, mutta esimerkiksi Lemminkäinen on juuri sellainen kontroversiaali sankarihahmo, jollaisen voisin itsekin kuvitella kirjoittavani. Kiivas, ylimielinen, rämäpäinen hedonisti.
Toiseksi, Suomessa tietenkin on ollut suuria persoonia, loisteliasta elämää ja karmivia skandaaleja. Hieman Lemminkäisen oloinen tosielämän kulttuurihahmo oli 1800-luvulla Elias Lönnrotin pahin kilpailija, juvalaissyntyinen Kaarle Akseli Gottlund, jonka mielestä savon murre soveltui erinomaisesti runouden kieleksi. Saman aikakauden fennomaanien riveissä vaikutti eksentrinen aatelismies Joutsenosta, Fredrik Cygnaeus venetsialaisessa viitassaan ja ”kultapojat kainalossaan”. Kansallissankari Gustaf Mannerheim oli moderni häijy elegantti sotaherra, tsaarin Venäjän hienostuneeseen upseerikulttuuriin kasvanut viileän omanarvontuntoinen aristokraatti. Ja niin poispäin.
Viisastumiseeni vaikuttivat tietysti myös ne useat suomalaiset spefikirjailijat, jotka hyödyntävät suomalaista mytologiaa tuotannossaan – ennen muuta Juha Jyrkäs, mies joka soittaa heviä sähkökanteleella. Hänen pyrkimyksensä suomalaiskansallistaa esimerkiksi miekka&magia -genreä sai osakseen vilpittömän arvostukseni heti kun Jyrkkäästä ensi kertaa kuulin. (Ja odottelen yhä suomalaista Kama Sutraa, jonka hän vannoi aikoinaan kirjoittavansa.)
Viimeistään vuonna 2017 annoin anteeksi jopa savokarjalaisuudelleni, kun sain Varjojen lumo -antologiassa julki goottilaisen novellini ”Se mistä ei voi puhua”. Nimettömään itäsuomalaiseen pikkukaupunkiin sijoittuvassa novellissa oli kaikki tarvittava: iso rappeutuva maalaistalo, pontikkaa, kolmanteen polveen siirtyviä pervitiininhuuruisia sotatraumoja, kiellettyä miestenvälistä rakkautta sekä – no, spoilauksen välttämiseksi tyydyn kertomaan vain, että tuo rakkaus päättyy harvinaisen groteskisti. Reilu vuosi sitten puolestaan ilmestyi toimittamassani Hopeapisaroita-antologiassa novelli ”Kaunis ja hyödytön”, joka sijoittuu post-postapokalyptiseen Itä-Suomeen. Jossa elää keskenään lisääntyviä nahkahomoja. Kyllä, luitte oikein. Ja kyllä, he tietenkin haastavat itämurretta.
Tällä hetkellä työpöydälläni odottaa viimeistä editointiaan kaksi käsikirjoitusta. Romaani, joka sijoittuu yllä kuvailtuun maailmaan. Ja runoteos, joka kantaa työnimeä Sininen, valkoinen ja sateenkaari. Nimensä mukaisesti kokoelman tarkoituksena on katsoa Itä-Suomen järviä, mäntyisiä harjuja, korpikuusikoita ja pikkukaupunkeja uusin silmin. Etsiä sieltä sitä äärimmäisyyksien harmoniaa ja hohtoa, jota nuorempana etsin Euroopasta. Sekä paikkaa kaltaiselleni levottomalle, unelmoivalle kulkijalle, joka rakastaa toista miestä ja sanoo sen ääneen.
Eivätkä ne ole olleet niin vaikeita löytää kuin joku voisi kuvitella. Ja jos niitä ei löydy valmiiksi, ne pitää luoda – pätee mihin tahansa tilanteeseen. Toivotan täten hyvää Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivää kaikille.
Artemis Kelosaari 