Kun olin lapsi, kristillinen pääsiäiskertomus teki minuun syvän vaikutuksen. Kasvoin toki tapakristityssä kodissa ja olin sydämessäni uskovainen aina myöhäisteini-ikään asti. Pääsiäiseen ja erityisesti kiirastorstain ja pitkäperjantain tapahtumiin kohdistuvassa viehtymyksessäni taisi kuitenkin olla yhtä paljon tekemistä sen kanssa, että yhtä lumoutuneena minä tuohon aikaan luin uutiset Estonian uppoamisesta ja Bosnian verilöylyistä. Puhumattakaan kaikesta, missä viitattiin kannibalismiin. Ottakaa ja syökää, tämä on minun ruumiini.
Enpä vain arvannut, kun aikoinaan tuijotin pääsiäisnäytelmiä ja odotin vangitsemis- ja ristiinnaulitsemiskohtauksia, että jonain päivänä ohjaisin itse oman pääsiäisnäytelmäni. Eräänlaisen.
Vuonna 2021 lähdin mukaan MANNERmainen-hankkeeseen, jonka tarkoitus oli juhlistaa Eeva-Liisa Manneria, Suomen suurinta modernistirunoilijaa, tämän 100-vuotisjuhlavuonna. Pirkkalaiskirjailijoiden, Kirjoittajayhdistys Viitapiirin ja Tukkateatterin jäsenistä koottu kirjoittajaryhmä sai tehtäväkseen sovittaa näyttämölle tekstejä Mannerin novellikokoelmasta Kävelymusiikkia pienille virtahevoille (1957). Selaillessani kokoelmaa vastaani tuli useita vaikuttavia tekstejä. Kokoelman läpäisi sama hahmoton melankolia ja eksistentiaalinen angsti kuin koko Mannerin tuotannon, mutta vieläkin voimakkaampana. Kaikki novellit vaikuttivat kiertävän samoja ydinkysymyksiä: onko missään mitään järkeä, ja olemmeko lopulta kuitenkin yksin?
Sitten pysähdyin. Yhden novellin luettuani tiesin välittömästi, että tämä minun täytyisi kirjoittaa näytelmäksi. Tai eihän Kalastajan kuolema ollut edes novelli, vaan pikemminkin noin 300 sanan mittainen houreinen ja groteski proosaruno ilman dialogia. Aiheena oli apostoli Pietarin marttyyrikuolema.
Raamatussa Pietari on aluksi tavallinen kalastaja ja nimeltään Simon, mutta hänet seuraajakseen kutsuva Jeesus Nasaretilainen nimeää hänet Kallioksi, kreikaksi Petros – suomalaisittain Pietari. Pietari on kiivas mies ja Jeesuksen intohimoisin opetuslapsi, joka silti tai juuri siksi ei tunnu aina tajuavan nasaretilaisen saarnamiehen perimmäistä sanomaa. Kun Jeesus kiirastorstaina pesee opetuslastensa jalat – äärimmäinen nöyryyden ele – Pietari järkyttyy ja kieltäytyy kunniasta. Jeesuksen vastatessa, ettei Pietari siinä tapauksessa ole tervetullut hänen valtakuntaansa, Pietari pyytää kiireesti Jeesusta pesemään häneltä jalkojen lisäksi kädet ja pään. Pitkin evankeliumeja Pietari vannoo suojelevansa Jeesusta, mutta tämä pikemminkin ärsyyntyy. Paitsi että hän tietää tehtävänsä maan päällä, hän lopulta kiirastorstain iltana töksäyttää, että ennen kukon aamuöistä laulua Pietari tulee kolmasti kieltämään tuntevansa hänet. Ja näin Pietari tulee tehneeksi.
Siitä huolimatta Pietari nousee Jeesuksen jälkeen seurakunnan johtoon. Lopulta hänetkin teloitetaan ristiinnaulitsemalla, kuten Rooman valtakunnassa tavattiin tehdä vaarallisille kapinoitsijoille ja muille kriminaaleille. Legendan mukaan Pietari vaati, että hänet naulittaisiin ristille pää alaspäin – Jeesushan kuoli ristillä tavanomaisesti pää ylöspäin. Pyhästä Pietarista tuli kalastajien suojeluspyhimys, jonka uskotaan myös vartioivan taivasten valtakunnan avaimia.
Jäin pohtimaan Pietaria hahmona (kuumapäinen, arvaamaton, pakkomielteinen, ts. kaikkea mitä hyvä hahmo on) ja novellissa esiintyvää monitulkintaista symboliikkaa. Kala: Pietari on kalastaja, Jeesus sanoo Raamatussa tekevänsä hänestä ”ihmisten kalastajan”, viisi leipää ja kaksi kalaa, ja myös alkukristityt käyttivät tunnuksenaan kalaa, koska kreikan kielen sanat ”Jeesus Kristus Jumalan Poika Vapahtaja” lyhentyvät muotoon IKHTYS – kala. Kyyhkynen, Pyhän Hengen symboli ja novellin mukaan ”ahne ja itsekäs lintu”. Kukko, turhamaisuuden symboli, jonka laulu oli novellissa ”soinut hänen korvissaan siitä lähtien kun hän kielsi”. Kristinuskon äärimmäisen nöyryyden korostus, pääsiäiskertomuksen ja marttyyrilegendojen perimmäinen sadomasokismi. Riippumattomuus lihallisesta todellisuudesta. Maailma ylösalaisin: ensimmäinen on viimeinen, viimeinen on ensimmäinen.
Kun olin muutaman kerran havahtunut sängystäni nukahtamispisteessä ja juossut työhuoneelleni kirjoittamaan muistiinpanoja, näytelmä alkoi hiljalleen hahmottua. Kuvaus pakkomielteisestä ihailusta, joka ei kuuntele edes sen kohdetta, ja halusta olla erityinen. Onko nöyryys vain ylpeyden petollisin naamio? Pakenevatko päämäärät sitä kauemmas, mitä raivoisammin niitä yrittää saavuttaa? Ja onko ihminen lopulta aina yksin, varsinkin ollessaan erityinen ja pyhä? Kuten Till Lindemann laulaa Rammsteinin kappaleessa Engel, tästä syystä hän ei ainakaan halua olla enkeli. Mutta voiko yksinäisyyden tai kuoleman voittaa muutoin kuin niitä syleilemällä?
Mainittu Engel muuten tosiaan soi näytelmässä, kuten myös Lindemannin omaa nimeä kantavan sivuprojektin hienot kappaleet Blut ja Platz Eins. Siirsin Pietarin ja Jeesuksen, kiivaan ex-kalastajan ja eksentrisen kultinjohtajan, neonvaloa hehkuvan varjoisan kaupungin takapihoille poisheitettyjen glitter-esineiden keskelle. Kristinuskoon on aina kuulunut pyhän näkeminen halveksitussa – viimeinen on ensimmäinen, ja taivasten valtakunta kuuluu lasten kaltaisille – joten mikseipä siis kitschiksi tuomitussa estetiikassa? Ja mihinpä muuhun epäilyttävät, hurmahenkiset, kulkurielämää viettävät kulttilaiset (koska sitähän alkukristityt olivat) neon noir -kaupungissa pukeutuisivat kuin nahkaan ja niitteihin? Tämän vastapuolena toimivat järkevät ja hillityt Rooman valtakunnan kansalaiset tummissa puvuissaan.
Tämän viikon lauantaina, 4.2.2023, Tukkateatterilla siis saa ensi-iltansa 5MANNERTA, jonka yksi osa tämä ytimekkäästi Kalastajaksi ristimäni lyhytnäytelmä on. Debytoin täten paitsi käsikirjoittajana, myös ohjaajana. Jos joku näkee näytelmässäni yhteyksiä Jari Halosen kulttielokuvaan Lipton Cockton (1995), en vastusta. Eihän se ole neon noir -kaupunki eikä mikään, jossa ei ole kukkoja. Saattaa näytelmän kerrontatavassa olla kaikuja surrealistisen animaation mestari Katariina Lillqvistiltäkin. Täytyy lopuksi sanoa, että on ollut hienoa tehdä yhteistyötä niin omistautuneen ja osaavan porukan kanssa kuin Tukkateatterilla on – kiitos Vili, Maria ja muut näyttelijät, kiitos tekniikka, kiitos tuotantopuoli. Ensi kerralla teen sitten täyspitkän näytelmän kokonaan oman idean pohjalta.
Ja se ideakin saattaa minulla jo olla.
Artemis Kelosaari 